kuin marraskuu

Viikon päivitystauko! Tällä välillä nautittiin pääsiäisestä, ulkoilusta ja suklaamunista. Sitten kylään tuli oksennustauti. Yh. Itse alan jo parantua, vaikka vieläkin maha kurluttaa ja kurisee outoon tapaan. Puoliso on nyt hiukan kipeänä ja nyt vaan toivotaan, että ei tartu tuohon Tipuseen.

Saimme kutsun perinnöllisyysneuvontaan vihdoinkin! En oikein tiedä, mitä siitä ajattelisin. Toisaalta se pelottaa aivan hirveästi, toisaalta odotan että olo olisi sen jälkeen taas astetta perempi. Kunhan saamme jotain vastauksia!

Pääsiäinen takanapäin, vappu tulossa. Koivuissa lehtiä... Miksi silti ajoittain olo on kuin olisi marraskuu? Joku ohjelma telkkarista, joku laulu, tuoksu, mikä vaan saattaa saada suuren surun pintaan. Ihmettelen, miksi tämä maailma on niin epäreilu minulle? Mutta eipä siihen mitään vastausta ole. Joidenkin kohdalle vaan sattuu osumaan se kortti, kun pitää kestää murhetta elämässään. Vaikka ei meillä ole kovin suurta murhetta ollut... siis tämän lisäksi. Tämäkin on jo kyllä ihan tarpeeksi yhdelle ihmiselle.

Psykiatrisella sairaanhoitajalla käynnit ovat toistaiseksi ohi, en oikeastaan enää saa sieltä edes mitään irti joten hyvä näin. On tehnyt ihan hyvää käydä purkamassa olojaan ventovieraalle, mutta tämä riittää. Se on jotenkin puhdistavaa. Jos tulee tarvetta niin sitten seuraavaksi oman terveyskeskuksen kautta on mahdollista saada keskustelutukea.

Olo on nyt kovin pysähtynyt. Kaikki asiat tuntuu seisovan paikoillaan ja en oikein jaksa innostua mistään. En koe olevani masentunut kuitenkaan, nyt ei vaan ole mitään mistä innostua. Kohta työt loppuu ja pääsen "lomalle". Uutta työpaikkaa alan kyllä metsästämään heti, mutta en usko että sitä kesällä löytyy. Kuitenkin  psyka-käynneiltä käteen on jäänyt se, että minulla ei pitäisi olla mikään kiire. Lapsenteko, työpaikka, oma talo... kaikkeen on aikaa. On vain minulle kovin vaikeaa olla paikoillani, ilman mitään päämäärää edessäpäin. Nyt kuitenkin on sentään tiedossa se perinnöllisyysneuvonta toukokuun puolenvälin jälkeen. Tässä onkin vappu, Tipun synttärit ja muita juhlia vielä edessä ennen perinnöllisyysneuvontaa... että menee varmaan äkkiä tuo aika.

Nyt odotellaan sateista vappua. Eipä siinä että oltaisiin kovasti sitä juhlittukaan kun on tuo pieni tinttana mukana juhlinnassa. Mennään porukalla naapuriin ja katsotaan kuinka kauan siellä viihdytään. Jos Tipunen suostuu jäämään sinne nukkumaan siten, että voimme yhdessä sitten kävellä rattailla kotiin vähän myöhemmin niin voimme istua naapurien juttuseurana vähän pidempään, mutta jos neiti protestoi, tulemme kiltisti kotiin sitten illalla nukkumaan. Lapsen ehdoilla mennään kuten aina. Vähän harmittaa, ettei tänäkään vuonna päästä vappupiknikille. Kolmeen vuoteen ei olla oltu kun ensin olin viimeisilläni raskaana, sitten viime vappu oli sateinen ja kylmä ja samanlainen näyttäisi tulevan tästäkin. No, ehkä joku toinen vuosi.

 Otettiin muuten Tipuselta tutti pois maanantaina, ja se on ollut uskomattoman helppoa. Muutama kuukausi ollaan puhuttu siitä, että tutit viedään oravavauvoille kun Tipu ei niitä enää tarvitse. No ne vietiin, nätissä pussissa metsään ja eipä niitä kovasti olla kaivattu! Muutama inahdus saattaa tulla yöllä, mutta ei mitään ihmeellistä. Oli siis täysin oikea aika luopua tuteista.

Joinain päivinä olo on kuin olisi marraskuu. Mutta onneksi myös usein on kevät. On päiviä, kun olo on kevyt ja mieli iloinen. Kyllä se tästä, päivä kerrallaan ja asia kerrallaan. Mutta aikaa tämä vie. Toipuminen ei tapahdu hetkessä.

share the joy

Flash Mobit. Ihan huippuja. =)

liikaa huonoja päiviä

Jostain syystä olen tosi usein kiukkuinen tai kärttyinen. Tuntuu, että kaikessa on jotain pielessä ja kiukuttelen herkästi puolisolle. Ja jos päätän olla hiljaa koska muuten menee mäkätyksen tai kiukuttelun puolelle, ihmettelee puoliso mikä on kun mökötät. No eikö saa olla huonoja päiviä? Eikö saa mököttää? Sitä on ollut nyt kyllä tosi paljon, sitä mökötystä ja hiljaisuutta. Tunnustan.

Uskon, että se johtuu tästä kaikesta mitä on tapahtunut. Ja siitä, kun elämälläni ei tunnu olevan mitään suuntaa. En osaa olla. Työ tuntuu merkityksettömältä ja se ei kiinnosta lainkaan, loman jälkeen sitä on jäljellä enää 5 viikkoa ja siinä se. Mitään uutta töissä ei ehdi tai voi aloittaa, täytyy vaan lopetella hommat siellä. Tulevaisuus on kuin valtava aavikko, missä ei ole mitään merkkiä siitä, mihin pitäisi mennä.

Koitan kovasti nyt tsempata ja olla enemmän läsnä henkisesti. Olen välillä hiukan poissaoleva ja eniten tuo puolisoni saa siitä kärsiä. Ja tuolla puolisollani on tapana keksiä aina kaikkia uusia innostuksen kohteita. Milloin se on uistinten väsäämistä, milloin kirjojen sitomista, milloin yrttien keräämistä ja nyt uusimpana tuli Superfood -innostus. Ja jos en jaksa lähteä innolla mukaan joka kerta, hän ottaa sen itseensä. *huokaus*

Ja kun hän kohtaa minulta poissaolevaa habitusta, mäkätystä kotitöistä ja passiivisuutta näihin hänen innostuksen kohteisiinsa, vaikutan varmasti melko tylyltä. Olen tämän huomannut ja nyt tiedostan sen, joten pystyn ehkä nyt korjaamaan käytöstäni hiukan. Ehkä voisin koittaa olla enemmän innoissani hänen ideoistaan ja ajatuksistaan. Sysätä omat ahdistukset syrjään aina välillä.

Kylsesiit. Kun vaan tapahtuis tässä elämässä nyt jotain... kivaa. Jotain onnekasta ja iloa tuottavaa. Olisin oikeesti sellaisen tarpeessa. Jotain positiivista tänne nyt, jookos?

kutsumaton vieras

Ei, en ole raskaana. Niin sitä vaan se oma pää ja keho käy kaksintaistelua olemattomista oireista, jomotuksista ja nipistelyistä. Täti kurvasi paikalle punaisella ferrarillaan kaksi päivää etuajassa, mokoma. Minä en sitä tänne kutsunut ja nyt se on jo muutaman päivän majaillut täällä meidän nurkissamme. Toivottavasti se pakkaisi pian laukkunsa ja lähtisi vauhdilla muualle. Ja en mielelläni ottaisi tätä tätiä enää meille kyläilemään, ehkä vasta joskus reilun vuoden päästä seuraavan kerran.

Tunnustan, että aloin taas hötkyilemään. Häsläsin, hössötin ja olin suuna päänä ihan varma että olen raskaana. Jepjep. Koitan nyt ottaa jatkossa vähän rauhallisemmin, en halua löytää itseäni siitä maanisesta yrittämisestä tulla raskaaksi kuten viime kerralla. Se on kovin kuluttavaa, ja minulla on kuitenkin perhe joka kaipaa täyden huomioni. Yritän siis nauttia siitä että en ole raskaana. Koitan nautiskella keväästä, liikunnasta, ehkä ystävistä kera punaviinin ja ihanista valostuvista illoista. Pian on Tipusen 2-vuotissyntymäpäivät, ja niiden järjestelyyn saankin sitten suunnata energiani seuraavaksi.

Perinnöllisyyspolilta ei ole kuulunut vielä mitään! Jokohan kohta voisin soitella sinne perään. Olisi nyt kiva jo saada tietää missä mennään ja saada joku päätös tälle asialle. En voi laittaa pistettä ennen kuin tiedän.

Nyt olen lomalla tämän viikon, Tipunen päiväkodissa ja aion tänään pestä ikkunoita, lapioida lunta ja jos aikaa ja energiaa vielä jää: ommella hiukan. (Sain vihdoin, puolen vuoden tauon jälkeen, ompelukoneeni kuntoon ostamalla yhden pienen pienen ruuvin.)

tähän sitä on tultu

tulevaisuuden pelko

JOS testit tulevat näyttämään plussaa, niin mitä se kohdallani tarkoittaa? Kun normaalit ihmiset saavat tietää odottavansa vauvaa, he ovat onnellisia (toivottavasti ainakin suurin osa). Ja kunhan keskenmenon pelosta ja varhaisista viikoista on selvitty, he keskittyvät vain siihen itse odotukseen. Kertovat sukulaisille ja ystäville kuinka heille on tulossa lapsi. Hehkuvat onnea ja ostelevat vauvanvaatteita.

Tulee meille plussa nyt tai myöhemmin, niin mehän joudumme elämään aika pitkälle siinä epävarmuudessa, että onko lapsi terve ja joudutaanko taas keskeytykseen. En pysty salaamaan raskautta mitenkään sen puoliväliin saakka. Eli joudun kertomaan läheisille ja niille ystäville, kenen kanssa olen eniten tekemisissä, raskaudestani. Heistä kyllä kaikki tietävät, että mikä meillä on tilanne. En pysty olemaan onnellinen ja iloinen, ennen kuin tiedän varmasti saavani lapsen syliini.

Toki mitä tahansa muutakin voi sattua raskauden aikana, mutta meidän kohdallamme tämä on se suurin asia. Voi olla, että kunhan sinne perinnöllisyysneuvontaan päästään, selviää että tämän voisi selvittää jo varhaisemmin esimerkiksi istukka- tai lapsivesinäytteellä. Se olisi hienoa. Mutta voi olla myös, että tämä on mahdollista selvittää vasta rakenneultrassa.

Eli joudun elämään kasvavan vatsan kanssa tietäen, että muutaman kuukauden päästä se voi olla joko entistä suurempi tai se voi olla poissa kokonaan. Jälleen kerran. Joudun kohtaamaan sen tosiasian, että tapaan ihmisiä, jotka tapaavat minut hyvin raskaanaolevan näköisenä ja seuraavan kerran ilman vatsaa. Pälyilevät katseet, vaivaantunut hiljaisuus... En voi koskaan enää katsoa kahta viivaa tikussa tuntien olevani yksinkertaisesti onnellinen. Koska ne kaksi viivaa eivät kerro vielä mitään.

you better run...

  Tilasin testejä. Raskaustestejä. Outoa.