valkovuokkojen kosto

Sain onnittelulaulun sekä lahjoja. Sain muutaman kirjan, typyn itsetekemän taulun päiväkodista sekä Typyn valitsemat lahjat: angry birds possun jonka voi laittaa johonkin roikkumaan sekä hienon ripustettavan perhosen. :D

Äitienpäivää vietettiin käymällä keräämässä valkovuokkoja aamulla yhdessä, mikä oli kyllä virhe. Melkein jo parantunut selkäni meni uudelleen hyvin kipeäksi. :( Itseasiassa vielä kipeämmäksi kuin mitä se oli aikaisemmin! Yhyy!!! En siis pääse töihin huomenna. Mutta uskokaa, olisin mielummin töissä terveellä selällä kuin kärvistelen tämän kipeän selkäni kanssa kotona. Se on nimittäin ihan järkyttävän kipeä! Jokainen liikahdus tuottaa tuskaa... jokainen kumarrus, kyljen kääntäminen ja itseasiassa jopa pään kääntäminen saa kovan vihlonnan aikaiseksi tuolla ihan ihan alhaalla selässä. Siis tuolla alimman nikaman kohdalla. Huokaus sentään.

Muuten aurinkoinen ilma on saanut minut hyvälle mielelle, vaikka olenkin ollut aikamoisissa tuskissa tämän päivän.

Että sellainen äitienpäivä... kukkien kerääminen voi olla vaarallista. :(

Kiitollisuutta

Tänään on lapsettomien lauantai. Toivon kaikesta sydämestäni, että kaikki lapsettomuudesta kärsivät saisivat haaveensa todeksi ja saisivat kantaa lasta kohdussaan, sylissään ja sydämessään. Jos minulla olisi valtaa, soisin sen jokaiselle.

Seuraan lapsettomien blogeja jonkun verran, olen seurannut itseasiassa aina ensimmäisestä raskaudenkeskeytyksestä lähtien. Vaikka en samassa tilanteessa ole koskaan ollutkaan, sain pahoina hetkinä paljon lohtua näistä blogeista. Kun kaipuu lapseen on suuri, sitä kaipaa vertaistukea ja tietoa siitä, että ei ole toiveidensa kanssa yksin.

Sitä kaipuun ja tuskan määrää ei kukaan muu voi tietää kuin itse oikeasti lapsettomuudesta kärsivä, mutta me muut voimme yrittää ymmärtää ja olla tukena. Ja muistaa, että utelut lastenhankinnasta voivat satuttaa hyvin syvältä keskustelukumppania. Siksi on parempi jättää se keskustelunaihe vähemmälle, ja unohtaa utelut tuoreelta pariskunnalta niistä pikkujalkojen tepsutuksesta.

Olen äärettömän kiitollinen omasta pienestä tyttärestäni ja mahassa potkivasta tulokkaasta.

Äärettömän kiitollinen.

badass

Olen tällä viikolla mm. maannut sängyssä syömässä karkkia, lueskellut kirjaa ja kuunnellut sateen ropinaa. Sillä välin lapsi oli päiväkodissa leikkimässä ja touhuumassa. Aamulla köpöttelin lasta rattaissa tyrkäten päiväkotiin ja sitten tulin kotiin lepäämään kipeän selkäni kanssa. Olen myös katsellut netistä ja boksilta sarjoja, surffaillut netissä ja maannut vuoroin sohvalla ja vuoroin sängyllä. Ah.

Ja tajusin, miten ihanaa onkaan joskus olla yksin kotona. Hurraa subjektiivinen päivähoito-oikeus - meidän isompi lapsi saa syksyllä jatkaa päiväkodissa parina päivänä viikossa. Ajatelkaa - ensi syksynä saan ehkä samanmoisia hetkiä vauvan ollessa unilla! Mitä luksusta! Ja jos tällainen luksus pitää minut järjissäni ja arjen mukavana, niin miksi ihmeessä en sitä toteuttaisi? Näin katosi viimeisetkin ennakkoluulot ensi syksyn päivähoitokuvioita kohtaan. On ihan ok päästää itseään vähän helpommalla. Mulla kun ei ole tarvetta kilpailla maailman paras tai yhteiskuntakelpoisin tai eettisin tai ekologisin tai superlapsentahtisin äiti - tittelistä. ;) Mä ajattelin ihan vaan että vois olla vaikka onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Ja uskon, että hyvinvoiva äiti on siinä avainasemassa. Omalla kohdallani uskon näiden pienten rauhallisten hetkien arjessa olevan tärkeä osa omaa hyvinvointiani.

Tässä elämän edetessä, lapsen kasvaessa ja murheitakin kohdanneena voin kyllä reilusti sanoa että olen kasvanut lähivuosina ihmisenä hurjasti. Olen muuttunut avarakatseisemmaksi ja olen oppinut ymmärtämään erilaisia ihmisiä, perheitä, äitejä. Minä en ole mikään suurien periaatteiden ihminen, tarkoittaen, että koti- tai päivähoitoasia on minulle yksi ja sama, jokainenhan tekee valintansa oman elämäntilanteensa mukaan. Samoin muut valinnat mitä vauva- tai lapsiperheessä tehdään, tehdään yksilöllisistä lähtökohdista. Meidän kohdalla aion antaa itselleni armoa, en vaadi mitään liikaa ja aion kyetä nauttimaan ensi syksyn vauva-arjesta. En  uhraa esikoistani tämän vauva-arjen vuoksi, sillä hän rakastaa päiväkotia. Eräänä päivänä hän sanoi: "äiti, kotona on ihan tylsää. mennään päiväkotiin takaisin. " heh. :D

Ja minusta on ihanaa tietää, että tyttäreni on tasapainoinen lapsi joka kehittyy ja kasvaa hienosti. Päiväkoti tuo oman virikkeensä lapsen elämään ja antaa hengähdystauon minulle. Täydellistä. Eilen illalla Typy halasi kättäni oikein lujasti ja sanoi: "minä tykkään äitistä tosi paljon" aww... ja tänään aamulla pieni halasi mun isoa masua ja sanoi: "ihanaa kun sieltä masusta tulee vauva! Minä sitä sitten hoidan."

Mikähän mun pointti tässä oli... niin, ehkä mä olen vähän badass ja aion ensi syksynäkin saada itselleni muutaman rauhallisen tuokion vaikka kahden lapsen äiti sitten olenkin.

Jos ei vaadi - ei voi saadakaan.Vaikka ei se aina ole ihan niin yksinkertaista...

Saikkuterveiset!

Nyt on selvitty typyn synttäreistä! Mukavaa oli mutta myös rankkaa... minä kun olen sellainen, että en osaa jättää kämppää sotkuiseksi tai tehdä tarjottavia puolinaisesti... onnistuin sitten saamaan selkäni rikki. Se kyllä taisi olla vain ajan kysymys, sillä tämä sama inhottava selkävaiva oli myös Typyä odottaessa. Jokainen kumarrus, sohvalta nousu, kyljen kääntö jne on aikamoista tuskaa alaselässä. Kipu on ihan tuolla alhaalla, jossain viimeisen nikaman kohdilla.

Siispä olen nyt tämän viikon sairauslomalla. Ja onnistun silti tuntemaan syyllisyyttä, vaikka minulla on Ihan Oikea Syy olla saikulla! Enhän mitenkään pystyisi istumaan työtuolissa päätteen edessä tällä kipeällä selällä. Ja menneistä selkäkipukausista oppineena tiedän, että tämä menee itsestään ohi. Se menee ohi kevyellä kävelyllä ja liikunnalla yhdistettynä sopivaan määrään lepoa. Istuminen on pahinta kaikista - siinä se oikein jumiutuu paikoilleen.

Muuten täällä voidaan paksusti kuten asiaan kuuluu. Viikonloppuna kun oli Typyn synttärit, muutama sanoi että no ompa se maha jo iso ja muhkea. "Siitä tulee varmaan tosi iso!" Eh. No, ehkä... sanoin kyllä että sf-mitta (kohdunpohjan korkeus) on täysin sama kuin mitä oli Typystäkin näillä viikoilla. Jotenkin en osaa suhtautua tuohon mahan kokoon viittaaviin kommentteihin, vaikka ne nyt vaan kuuluu asiaan. Se on mikä se on. Sitäpaitsi varmaan tulee kasvuspurtti näillä main kun se "yhtäkkiä" tuntuu kasvavan tosi isoksi. Mutta tosiaan, eipä sitä paljoa itse hallita sitä mahan kasvua. No, olenhan mä syönyt ihan reippaasti mutta en mitenkään älyttömästi. Pääasia on että maha kasvaa, sillä se tarkoittaa että vauva kasvaa. Ja se jos mikä on tässä oleellista.

Selkäkipuja lukuunottamatta täällä menee hyvin. Vatsa tuntuu kestävän Iron Vital- rautavalmisteen, jota olen nyt ottanut päivittäin. Mitään vaikutusta en itse ole huomannut - edelleen haukottelen pitkin päivää. Se saattaa tietenkin johtua jostain muustakin... kuten katkonaisista yöunista. Kyljen kääntäminen kun sattuu, sitten janottaa ja pissattaa ja kaikkea sitä mikä tähän hommaan kuuluukin. Eli kremppaa on jos jonkinmoista. Mutta en vaihtaisi päivääkään pois! Tämä on niin ainutlaatuista että sisälläni kasvaa näillä näkymin terve vauva! Joka päivä se kasvattaa jotain lisää ja kehittyy. Nyt taitaa olla painon kerrytystä ja aivojen joidenkin tiettyjen osien kehitys menossa...

Elokuisten keskusteluryhmässä, jossa olen, on alettu jo ensimmäiset pohdinnat sairaalakassin suhteen. Häh? Itse en ole suonut ajatustakaan synnytykselle tai sairaalakassille. En vielä. Sen verran pohdin synnytystä, että kirjoitin neuvolan lappuun toiveeni synnytyssairaalalle. Jotain sinne hölisin että kaikki lääkkeet mulle kiitos, mutta haluaisin liikkua ja kävellä mahdollisimman paljon synnytyksen aikana ja ehkä kokeilla synnytysjakkaraa. JOS mulle tulee eteen se tavissynnytys. Jos tulee sektio niin ainoa toiveeni on saada vauva luokseni heräämöön mahdollisimman pian. Toivoin myös vuodeosastolla erityistä tukea imetykseen.

Huomenna voisin lajitella noita vauvanvaatteita hiukan... niitä onkin kertynyt jo ihan mukavasti. Pienen pieniä bodyja ja housuja...

ai äm aironmän...

Terveiset neuvolasta ja lääkäristä. Kaikki oli vallan hienosti paitsi veren rauta-arvot tosi matalat. Anemian pukkasi siis... Normaalisti mulla on arvot sellaista 130 luokkaa, nyt se oli 104. Ei ihme kuulkaa että väsyttää! Terkka antoi obsidania, mutta mä aloin vähän epäilemään että mitä se tarkoittaa mun suolistosairauden kannalta. Kysyin vielä lääkäriltä, joka sanoi että kannattaa käydä apteekin kautta, jos niillä olisi tarjota vaihtoehto noille kapseleille. Reippaana tyttönä tein kuten käskettiin ja nyt tuossa työpöydälläni nököttää pullo Iron Vital F -litkua. Varmaan herkkua. Nuo nestemäiset eivät ole niin tehokkaita kuin kapselit, mutta ovat suolistolle hellempiä. En ota tässä kohtaa mitään riskiä sen suhteen, että ärsyttäisin tuota rauhallisessa vaiheessa olevaa suolta.

Painoa on tullut IHAN LIIKAA. Nyt napsahtaa herkkulaari kiinni täällä että hep vaan. Neuvolakortin esimmäiseen lukemaan on tullut jo 8 kiloa lisää. Mutta sekään ei ole koko totuus, sillä painoni nousi jo ennen ensimmäistä neuvolaa kahdella kilolla. Pah. Eli kymppi 'saavutettu'. En taida pysyä tässä raskaudessa siinä 15 kilossa, mikä tytöstä silloin tuli. No, en nyt ihan hirveetä stressiä aio ottaa tästä mut pakko vähän alkaa kattomaan mitä suuhunsa laittaa...

Verenpaineet, sykkeet, liikkeet, kohdun koko yms oli kaikki vallan asianmukaisia. Paikat on vielä kiinni, kiinteinä ja kuten kuuluukin. Sf-mitta oli 24, näyttäis olevan aika keskikäyrää.

Olisin varmaan saanut sairauslomaa, lääkäri kysyi että jaksatko sä vielä olla töissä. Vastasin että nyt toistaiseksi jaksan, mutta en tiedä kuinka pitkään. Siinä mietin omaa oloani ja eloani ja totesin, että en mä kyllä halua vielä saikulle. Vaikka mä sitä täällä vähän ulisenkin, mut jospa se väsymys helpottais vähän tuon lisäraudan avulla. Mielelläni mä oisin kuitenkin vielä jonkun aikaa, sit sitä kotonaolemista on kyllä taas ihan tarpeeksi. Nyt on kuitenkin menossa vasta 26. raskausviikko, et jos nyt jaksais joitain viikkoja olla. Sit on kivempi jäädä kotiinkin kun ei tarvii murehtia että jääkö ne töissä pulaan jos jään pois liian aikaisin...

En ole ehtinyt tänne päivittämään aikoihin, jotenkin väsymys vie voiton blogin päivittämisestä. ;) Typyllä on ensi viikonloppuna kolmevee-bileet, joten ylimääräinen aika meneekin niiden järjestelyihin.

huoh

Perjantai! Tämä viikko on ollut tosi pitkä... aikaisia aamuheräämisiä, kaatosateessa rattaiden puskemista, ärsyttävää käyttäytymistä pomolta... huoh.

Mä olen jo niin valmis jäämään äitiyslomalle. Niinkun NYT. Valitettavasti vaan en saa pitää lomiani kuten haluaisin, vaan pomo määräsi ne pidettäväksi juuri ennen äitiyslomaa. No, en todellakaan aio kesäkuun puolen välin jälkeen enää tulla toimistolle, että siinähän sitten maksaa mulle saikkuajan lomapäivät. Kele. Menen tasan hakemaan saikkua tuossa kesäkuun puolenvälin tienoilla viimeistään ja en tule enää sen jälkeen tänne. Hah! Siitäs saa.

Rehellisesti sanottuna mä alan olemaan jo ihan puhki. Joinain aamuina olen niin väsynyt että tekee mieli vaan itkeä. Mutta ei auta, se on puettava itsensä ja lapsi ja lähdettävä työntämään rattaita kaatosateessa päiväkodille, että ehtii ajoissa töihin.

Mä jaksan vielä vähän. Mä melkein TOIVON että mun selkä napsahtais nyt huonoon kuosiin niin saisin jäädä saikulle ihan oikeesti. Kai mun pitää olla pää kainalossa ja vuoteenomana ennen kuin mun tyhmä työmoraali ja luonto antaa periksi hakea saikkua. Vaikka kai mä ihan hyvin voisin.

Onko uupumus ja väsymys tarpeeksi hyvä syy saikulle? Supisteleekin kyllä aina aika ajoin, selkä vähän kipeytyy päivän istumisesta... huoh. Jos nyt jaksais vielä vähän...

Nyt on onneksi tulossa kaunis viikonloppu ja vappu.
Ensi viikollakin on vaan muutama päivä töitä! Huoh.

Rohkea ylittää aidan, uhkarohkea ylittää railon, tyhmä putoaa kanjoniin.

No, joka tapauksessa olen ottanut seuraavan askeleen tämän raskauden suhteen: tulin fb:ssä "kaapista" ulos. Olen kaksi kertaa joutunut naamakirjassa kertomaan että vauvaa ei tulekkaan, ja voin sanoa että se ei ole mikään mukavin juttu. Viimeksi uskaltauduin laittamaan jotain raskauteen viittaavaa muistaakseni raskausviikolla 20, ja sitten menin rakenneultraan ja pam. Ei vauvaa. Jos sitä suru-uutista ei olisi siellä ilmoittanut, niin eipä olisi ollut mukavaa saada kuukauden päästä keskeytyksestä kyselyjä, että no mitenkäs siellä masuasukki jakselee...

Nyt siis olen tullut kaapista sielläkin. Sanokaa mitä sanotte, mutta minulle sosiaalinen media on jo niin iso osa elämää, että tämä on noteerattava asia. Käytän Facebookkia paljon eli päivittäin. Ystävikseni huolin kuitenkin yleensä vain ystäviäni tai tuttujani, ketään puolituttua en huoli lukemaan ajatuksiani tai katsomaan kuvia meidän elämästä. Minä pidän siitä, että voin jakaa meidän elämän pieniä asioita naamakirjassa, kuitenkin suuri osa ystävistä asuu ympäri Suomea ja jopa ympäri maailmaa.

Nyt sitten kaikki tietää että meille odotetaan lasta. Tämä oli sellainen päätös, joka minun oli tehtävä. Ei huomionhakuisuuttani vaan siksi, että sillä on voimauttava vaikutus. Uskon tähän raskauteen ja siihen, että vauvamme syntyy elokuussa. Tietenkin maailma on täynnä kaikenlaisia kamaluuksia ja mahdollisuuksia suruun, mutta haluan uskoa että me olemme jo kärsineet tarpeeksi ja on meidän vuoromme olla onnellisia.

Sen nimittäin tajusin juuri. Stressasin jotain raha-asiaa illalla ja sitten yhtäkkiä tajusin: mä olen onnellinen. Mulla on ihana mies, maailman suloisin tytär ja näillä näkymin terve poikalapsi kohdussa. Läheiseni ovat terveitä, minä olen terve. Meillä on kaikki hyvin. Vihdoinkin.