Tämä Reino & the Rhinosin kappale kertoo oloistani tällä hetkellä. Kuunelkaa. Aistikaa kevät ja aurinko. Odotan sitä kun voin astella keväiselle kadulle ja hengittää syvään ihanaa keväistä ilmaa.
tiistai 31. tammikuuta 2012
aurinko
Tämä Reino & the Rhinosin kappale kertoo oloistani tällä hetkellä. Kuunelkaa. Aistikaa kevät ja aurinko. Odotan sitä kun voin astella keväiselle kadulle ja hengittää syvään ihanaa keväistä ilmaa.
maanantai 30. tammikuuta 2012
Etappi
Yksi etappi takana. Tänään on rv 12+0 ja alkaa toinen kolmannes! Kylläpä tuntui pitkältä matka plussasta tähän... ja vielä pidemmältä tuntuu matka rakenneultraan, vaikka siihenhän ei ole enää kuin kuusi viikkoa! Gulp.
Varasin tosiaan ultran ensi viikon tiistaille yksityiselle, mutta nyt kun olen tasaantunut viime viikon henkisistä myllerryksistä, mietin, että pitäisiköhän se kuitenkin perua? Onkohan kuitenkaan mitään järkeä mennä sinne? Nimittäin, jos kaikki on hyvin niin sittenhän se oli hyvä reissu ja kannattava. Mutta jos siellä ei vieläkään näy niitä osasia mitä haluaisin, niin mitä sitten sille voin? Emme voi kuitenkaan tehdä mitään dramaattista päätöstä niin aikaisen ultran perusteella. Ja sitten jos mitään ei näkyisi, murehtisin ja surisin vaan lisää. Kolme viikkoa tasan olisi kontrolliultraan äitiyspoliklinikalla. Sinne asti voisin sitten ainakin teeskennellä että kaikki on hyvin.
Toisaalta haluaisin mahdollisimman pian tietää että kaikki on kunnossa, mutta toisaalta taas minulla ei ole mikään kiire nyt kuulemaan tuomiota. Äh.Vaikeaa.
Mutta joka tapauksessa, tänään siis toinen kolmannes starttaa. Ainakin yksi etappi saavutettu. Olo on edelleen ajoittain pahoinvoiva, se paha olo yllättää silloin tällöin. Maha pullottaa, mutta epäilen sen olevan suuremmaksi osaksi ihan jotain muuta kuin vauvamahaa. ;) Tiedän kyllä, että muutamassa viikossa se tulee esiin. Onhan tämä jo neljäs raskauteni.
Alapää tuntuu huutavan hoosiannaa jo nyt joinain päivinä ja liitoksetkin tuntuu venyvän ja paukkuvan mukavasti. Kuulostelen jo liikkeitä vaikka tiedän, että nyt on kovin varhaista. Pari viikkoa niin alan tuntemaan ne. (Olen aina tuntenut liikkeet tosi aikaisin.)
Yritän kuulostella tuntemuksia ja oloja;
tuntuuko tämä samalta kuin viime kerralla?
Vai onko tämä samanlaista kuin typyä odottaessa?
Huoh. Jos tämän lapsen saan elävänä tähän maailmaan niin kyllä se taitaa meidän lapset olla siinä. En tiedä kykenenkö enää tällaiseen henkiseen rääkkiin ikinä. Jos tässä käy huonosti niin en tiedä pystyisinkö kuitenkaan ajattelemaan, että me jäisimme yksilapsiseksi perheeksi. En halua edes ajatella sellaista vaihtoehtoa. Vaikka pitäisi olla onnellinen ja kiitollinen että on saanut yhden ihanan lapsen tähän maailmaan. Mutta haluaisin enemmän.
Muistakaa te, jotka saatte lapsenne helpolla, normaalisti, ilman mitään dramatiikkaa, että ette koskaan pidä sitä itsestäänselvyytenä!
ps. HOI! Miksi ette korjanneet mua, eihän toinen kolmannes ala 12. viikosta vaan 14. viikosta! ;)
Varasin tosiaan ultran ensi viikon tiistaille yksityiselle, mutta nyt kun olen tasaantunut viime viikon henkisistä myllerryksistä, mietin, että pitäisiköhän se kuitenkin perua? Onkohan kuitenkaan mitään järkeä mennä sinne? Nimittäin, jos kaikki on hyvin niin sittenhän se oli hyvä reissu ja kannattava. Mutta jos siellä ei vieläkään näy niitä osasia mitä haluaisin, niin mitä sitten sille voin? Emme voi kuitenkaan tehdä mitään dramaattista päätöstä niin aikaisen ultran perusteella. Ja sitten jos mitään ei näkyisi, murehtisin ja surisin vaan lisää. Kolme viikkoa tasan olisi kontrolliultraan äitiyspoliklinikalla. Sinne asti voisin sitten ainakin teeskennellä että kaikki on hyvin.
Toisaalta haluaisin mahdollisimman pian tietää että kaikki on kunnossa, mutta toisaalta taas minulla ei ole mikään kiire nyt kuulemaan tuomiota. Äh.Vaikeaa.
Mutta joka tapauksessa, tänään siis toinen kolmannes starttaa. Ainakin yksi etappi saavutettu. Olo on edelleen ajoittain pahoinvoiva, se paha olo yllättää silloin tällöin. Maha pullottaa, mutta epäilen sen olevan suuremmaksi osaksi ihan jotain muuta kuin vauvamahaa. ;) Tiedän kyllä, että muutamassa viikossa se tulee esiin. Onhan tämä jo neljäs raskauteni.
Alapää tuntuu huutavan hoosiannaa jo nyt joinain päivinä ja liitoksetkin tuntuu venyvän ja paukkuvan mukavasti. Kuulostelen jo liikkeitä vaikka tiedän, että nyt on kovin varhaista. Pari viikkoa niin alan tuntemaan ne. (Olen aina tuntenut liikkeet tosi aikaisin.)
Yritän kuulostella tuntemuksia ja oloja;
tuntuuko tämä samalta kuin viime kerralla?
Vai onko tämä samanlaista kuin typyä odottaessa?
Huoh. Jos tämän lapsen saan elävänä tähän maailmaan niin kyllä se taitaa meidän lapset olla siinä. En tiedä kykenenkö enää tällaiseen henkiseen rääkkiin ikinä. Jos tässä käy huonosti niin en tiedä pystyisinkö kuitenkaan ajattelemaan, että me jäisimme yksilapsiseksi perheeksi. En halua edes ajatella sellaista vaihtoehtoa. Vaikka pitäisi olla onnellinen ja kiitollinen että on saanut yhden ihanan lapsen tähän maailmaan. Mutta haluaisin enemmän.
Muistakaa te, jotka saatte lapsenne helpolla, normaalisti, ilman mitään dramatiikkaa, että ette koskaan pidä sitä itsestäänselvyytenä!
ps. HOI! Miksi ette korjanneet mua, eihän toinen kolmannes ala 12. viikosta vaan 14. viikosta! ;)
torstai 26. tammikuuta 2012
... kunnes toisin todistetaan!
Varasin ajan yksityiselle ultraan kahden viikon päähän. Se tuntuu sopivalta ajalta. kävin eilen myös neuvolassa, missä kaikki oli kuten pitääkin. Minun terveydenhoitajani on aivan ihana. Hän ymmärtää minua täysin ja sanoikin, että minulla on täysi oikeus olla itseeni kääriytynyt ja olla huomioimatta nyt muiden murheita. Terkka sanoi myös, että voin milloin tahansa soittaa jos ahdistaa, niin aina löytyy joku rako että voidaan ultralla kurkata vauvaa. Se tieto myös helpottaa.
Olin vielä eilen jotenkin masentunut, sillä asetin niin suuria odotuksia tuohon ekaan ultraan, että oli tosi iso pettymys kun ne eivät täyttyneetkään. Nyt kuitenkin kun olen toipunut shokista hiukan, olen ihan hyvällä mielellä: Juuri nyt on kaikki hyvin!
Kerroin tänään myös esimiehelleni tästä raskaudesta, ja hän otti sen todella hyvin vastaan. Sanoi, että turhaan murehdin näitä vastuuasioita ja projekteja, että yksityiselämä on ihan irrallaan tästä työelämästä eikä ne liity mitenkään toisiinsa. Pheeeew. Kivi vierähti sydämeltä kun sain kerrottua. Ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa enää. Kerroin myös meidän surullisen taustan ja hän oli kovin kannustava ja rohkaiseva.
Olen jopa antanut nyt itselleni luvan hiukan rentoutua. Elämäni miehet (aviomies ja isä) osaavat suhtautua tähän tosi hienosti. He eivät kyseenalaista tätä raskautta mitenkään, vaan elävät tässä hetkessä kun kaikki on niin kuin pitääkin. Ja juuri sellaista tukea minä nyt kaipaankin muilta – rohkaisua ja positiivista asennetta. Ahdistuksia kun on omasta takaa ihan tarpeeksi, niin muiden positiivisella tsemppauksella pysyn kuosissa.
Joten nyt - ajattelin näyttää kohtalolle keskisormea ja olla vähän aikaa ihan onnellinen. (Tai ainakin yrittää olla.) Kaikki on hyvin kunnes tosin todistetaan.
Olin vielä eilen jotenkin masentunut, sillä asetin niin suuria odotuksia tuohon ekaan ultraan, että oli tosi iso pettymys kun ne eivät täyttyneetkään. Nyt kuitenkin kun olen toipunut shokista hiukan, olen ihan hyvällä mielellä: Juuri nyt on kaikki hyvin!
Kerroin tänään myös esimiehelleni tästä raskaudesta, ja hän otti sen todella hyvin vastaan. Sanoi, että turhaan murehdin näitä vastuuasioita ja projekteja, että yksityiselämä on ihan irrallaan tästä työelämästä eikä ne liity mitenkään toisiinsa. Pheeeew. Kivi vierähti sydämeltä kun sain kerrottua. Ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa enää. Kerroin myös meidän surullisen taustan ja hän oli kovin kannustava ja rohkaiseva.
Olen jopa antanut nyt itselleni luvan hiukan rentoutua. Elämäni miehet (aviomies ja isä) osaavat suhtautua tähän tosi hienosti. He eivät kyseenalaista tätä raskautta mitenkään, vaan elävät tässä hetkessä kun kaikki on niin kuin pitääkin. Ja juuri sellaista tukea minä nyt kaipaankin muilta – rohkaisua ja positiivista asennetta. Ahdistuksia kun on omasta takaa ihan tarpeeksi, niin muiden positiivisella tsemppauksella pysyn kuosissa.
Joten nyt - ajattelin näyttää kohtalolle keskisormea ja olla vähän aikaa ihan onnellinen. (Tai ainakin yrittää olla.) Kaikki on hyvin kunnes tosin todistetaan.
tiistai 24. tammikuuta 2012
Ultrassa
Nt- ultra takana. Siellä se mötikkä oli! Heilui ja nyrkkeili ja kiemurteli minkä ehti. Vastasi täysin viikkoja, eli 11+1, nenäluu, kädet ja jalat ja kaikki muukin oleellinen löytyi, niskaturvotusta ei lainkaan... mutta vielä on lääkärin mukaan liian aikaista nähdä rakkoa tai munuaisia. *huoh*
Itseasiassa niin mä vähän arvelinkin kun tämä ultra oli näin varhaisessa vaiheessa. Eli mitään ei ole tällä hetkellä pielessä, vaan masussa on lääkärin mukaan täysin normaali 11-viikkoinen sikiö. Eli mun pitäis olla onnellinen?
En ole, se sama paniikki jäi jäljelle. Pyysin uusintaultran ja sain sen raskausviikolle 15, mutta siihen tuntuu olevan kovin pitkä aika! Kestääkö mun psyyke siihen saakka? Soitin äippäpolille ja pyysin, että haluan tulla jo aikaisemmin, mutta kätilö oli sitä mieltä että ei kannata tulla. Kuulemma minun itseni takia - jos viikolla 13 edelleenkään ei näy rakkoa niin huolestun ja minun pitäisi mennä taas uudestaan... mutta olen huolissani kuitenkin! Siksi ajattelinkin, että varaan ajan Mehiläiseen ultraan parin viikon päähän.
Tyttöni kysyi tänään: "Äiti onko sun masussa NYT vauva?"
Miten olisikaan tehnyt mieli sanoa että on! Mutta en uskaltanut. En tiedä, uskallanko julkistaa asiaa muillekaan. Miksi en osaa olla vain onnellisesti raskaana? Miksi en voi vain nauttia ja uskoa, että kaikki on hyvin? Kun juuri nyt kaikki on hyvin. Pieni mötikkä on hyvinvoiva ja vilkas ja juuri sellainen, mitä näillä viikoilla pitääkin olla.
Kun vain löytäisin sen pienen luottamuksen murenen jostain...
Itseasiassa niin mä vähän arvelinkin kun tämä ultra oli näin varhaisessa vaiheessa. Eli mitään ei ole tällä hetkellä pielessä, vaan masussa on lääkärin mukaan täysin normaali 11-viikkoinen sikiö. Eli mun pitäis olla onnellinen?
En ole, se sama paniikki jäi jäljelle. Pyysin uusintaultran ja sain sen raskausviikolle 15, mutta siihen tuntuu olevan kovin pitkä aika! Kestääkö mun psyyke siihen saakka? Soitin äippäpolille ja pyysin, että haluan tulla jo aikaisemmin, mutta kätilö oli sitä mieltä että ei kannata tulla. Kuulemma minun itseni takia - jos viikolla 13 edelleenkään ei näy rakkoa niin huolestun ja minun pitäisi mennä taas uudestaan... mutta olen huolissani kuitenkin! Siksi ajattelinkin, että varaan ajan Mehiläiseen ultraan parin viikon päähän.
Tyttöni kysyi tänään: "Äiti onko sun masussa NYT vauva?"
Miten olisikaan tehnyt mieli sanoa että on! Mutta en uskaltanut. En tiedä, uskallanko julkistaa asiaa muillekaan. Miksi en osaa olla vain onnellisesti raskaana? Miksi en voi vain nauttia ja uskoa, että kaikki on hyvin? Kun juuri nyt kaikki on hyvin. Pieni mötikkä on hyvinvoiva ja vilkas ja juuri sellainen, mitä näillä viikoilla pitääkin olla.
Kun vain löytäisin sen pienen luottamuksen murenen jostain...
maanantai 23. tammikuuta 2012
olispa huhtikuu
Huomenna se koittaa. Np-ultra.
Enkä mä osaa nyt ajatella mitään, sanoa mitään… tai mitään.
Joko hämmennyn siitä että kaikki on hyvin,
tai ahdistun siitä että ei vielä voi sanoa,
tai sitten masennun siitä että tämä oli tässä.
Miten päin tässä voi ihminen olla.
Huoh.
Olispa jo vaikka huhtikuu ja kaikki hyvin.
Enkä mä osaa nyt ajatella mitään, sanoa mitään… tai mitään.
Joko hämmennyn siitä että kaikki on hyvin,
tai ahdistun siitä että ei vielä voi sanoa,
tai sitten masennun siitä että tämä oli tässä.
Miten päin tässä voi ihminen olla.
Huoh.
Olispa jo vaikka huhtikuu ja kaikki hyvin.
perjantai 20. tammikuuta 2012
Uupumus
Olenkohan kuitenkin haukannut liian suuren palan? Kun otin tämän nykyisen työni vastaan, kuvittelin, että jaksan kyllä. Ajattelin, että äkkiähän se talvi menee ja tulee kevät. Mutta nyt olen kovin väsynyt. Olen uupunut.
Tänään aamulla katsoin ikkunasta ulos ja aloin melkein itkemään; lunta sataa. Miksi vitussa pitää taas sataa lunta!? Ajatuskin siitä, että minun olisi pitänyt lähteä ulos vetämään tyttöä pulkassa päiväkotiin siinä tuiskussa, sai minut ahdistuneeksi ja ihan itkun partaalle. Soitin isälleni, jolla onneksi oli aikaa ja hän antoi meille kyydin autolla. Muuten olisin varmaan vintannut kintaalla labra-ajalle ja työlle ja painunut peiton alle. Ihan oikeasti.
Meidän matka päiväkodille ei ole mikään hirmuisen pitkä, noin 1,5 km. Se kuulostaa melko lyhyeltä matkalta, mutta kun yhtälöön lisätään naamaan roiskiva lumisade, tuuli, väsymys, pulkassa istuva 15-kiloinen lapsi, pimeys ja pitkä ylämäki, alkaa matka tuntumaan lähemmäs viideltä kilometriltä. On niin eri asia esim. työntää rattaita lumettomilla, auratuilla ja tasaisilla kaupungin kaduilla se puolitoista kilometriä, kuin täällä meidän nurkilla. Niin, ja aamullahan on vielä yleensä kiire bussiin kaiken lisäksi.
Uupumusta lisää tietenkin myös tämä odottava pelonsekainen olotila. En pysty keskittymään mihinkään ja toivon, että voisin ihan oikeasti nyt olla vaan kotona viltin alla. Koko ajan palelee, väsyttää ja kiukuttaa. Onko tämä työssäolo sen kaiken arvoista? Kuitenkin teen nykyistä työtäni mielelläni, enkä haluaisi aiheuttaa mitään pettymystä muille.
Kävi tämän raskauden suhteen kuinka vaan, tämä kevät tulee olemaan raskas. Raskas joko hyvällä tavalla tai raskas sillä ikävämmällä tavalla. Mutta mitenhän mä jaksan tämän kevään? Jos minulla olisi auto käytössäni, se helpottaisi elämää huomattavasti. Melkein pohdin, että pitäisikö ostaa joku muutaman sadan kottero, ihan vaan täksi kevääksi ja kesäksi... katsastusaika syksylle niin voisi sillä ajella ainakin kevään ja kesän. Meillähän on siis auto, mutta se on miehellä käytössä sillä hänen työmatkaansa ei pysty kulkemaan julkisilla. Kimppakyyti hänellä oli viime vuonna, mutta sekin lakkasi nyt vuodenvaihteen jälkeen. huoh.
En tiedä, ehkä tämä tästä helpottuu jossain vaiheessa, mutta nyt on kyllä raskasta. Uuvuttavaa. Onneksi huomenna on lauantai ja me lähdetään miehen kanssa kahdestaan kylpylään viikonlopuksi. Tosin en saa mennä porealtaaseen enkä saa ottaa mitään hoitokylpyjä enkä hierontoja kun olen raskaana... kasvohoitoon ajattelin mennä kuitenkin.
Tulis nyt se tiistai. Tai ei tulis. En mä tiedä.
Ps. Kirjoitin omalle sivulleen raskaudenkeskeytyksestä informaatioluontoisen tekstin. Se löytyy tuolta ylävalikosta.
Tänään aamulla katsoin ikkunasta ulos ja aloin melkein itkemään; lunta sataa. Miksi vitussa pitää taas sataa lunta!? Ajatuskin siitä, että minun olisi pitänyt lähteä ulos vetämään tyttöä pulkassa päiväkotiin siinä tuiskussa, sai minut ahdistuneeksi ja ihan itkun partaalle. Soitin isälleni, jolla onneksi oli aikaa ja hän antoi meille kyydin autolla. Muuten olisin varmaan vintannut kintaalla labra-ajalle ja työlle ja painunut peiton alle. Ihan oikeasti.
Meidän matka päiväkodille ei ole mikään hirmuisen pitkä, noin 1,5 km. Se kuulostaa melko lyhyeltä matkalta, mutta kun yhtälöön lisätään naamaan roiskiva lumisade, tuuli, väsymys, pulkassa istuva 15-kiloinen lapsi, pimeys ja pitkä ylämäki, alkaa matka tuntumaan lähemmäs viideltä kilometriltä. On niin eri asia esim. työntää rattaita lumettomilla, auratuilla ja tasaisilla kaupungin kaduilla se puolitoista kilometriä, kuin täällä meidän nurkilla. Niin, ja aamullahan on vielä yleensä kiire bussiin kaiken lisäksi.
Uupumusta lisää tietenkin myös tämä odottava pelonsekainen olotila. En pysty keskittymään mihinkään ja toivon, että voisin ihan oikeasti nyt olla vaan kotona viltin alla. Koko ajan palelee, väsyttää ja kiukuttaa. Onko tämä työssäolo sen kaiken arvoista? Kuitenkin teen nykyistä työtäni mielelläni, enkä haluaisi aiheuttaa mitään pettymystä muille.
Kävi tämän raskauden suhteen kuinka vaan, tämä kevät tulee olemaan raskas. Raskas joko hyvällä tavalla tai raskas sillä ikävämmällä tavalla. Mutta mitenhän mä jaksan tämän kevään? Jos minulla olisi auto käytössäni, se helpottaisi elämää huomattavasti. Melkein pohdin, että pitäisikö ostaa joku muutaman sadan kottero, ihan vaan täksi kevääksi ja kesäksi... katsastusaika syksylle niin voisi sillä ajella ainakin kevään ja kesän. Meillähän on siis auto, mutta se on miehellä käytössä sillä hänen työmatkaansa ei pysty kulkemaan julkisilla. Kimppakyyti hänellä oli viime vuonna, mutta sekin lakkasi nyt vuodenvaihteen jälkeen. huoh.
En tiedä, ehkä tämä tästä helpottuu jossain vaiheessa, mutta nyt on kyllä raskasta. Uuvuttavaa. Onneksi huomenna on lauantai ja me lähdetään miehen kanssa kahdestaan kylpylään viikonlopuksi. Tosin en saa mennä porealtaaseen enkä saa ottaa mitään hoitokylpyjä enkä hierontoja kun olen raskaana... kasvohoitoon ajattelin mennä kuitenkin.
Tulis nyt se tiistai. Tai ei tulis. En mä tiedä.
Ps. Kirjoitin omalle sivulleen raskaudenkeskeytyksestä informaatioluontoisen tekstin. Se löytyy tuolta ylävalikosta.
keskiviikko 18. tammikuuta 2012
Kun raskaus pelottaa
Muistan vielä sen ensimmäisen kerran kun olin raskaana. Olin yllättynyt, hämilläni ja onnellinen. Ostelin vaatteita, kerroin kaikille uutisemme enkä pelännyt mitään. Seuraavassa raskaudessa pelkäsin taas kuollakseni, kunnes nt-ultrassa todettiin kaiken olevan hyvin. Kolmannessa en pelännyt mitään, sillä sen ensimmäisen keskeytyksenhän piti johtua ihan puhtaasta sattumasta. Pudotus olikin aika raju sen jälkeen.
No, nyt pelottaa. Minkälaista sitten on olla raskaana ja pelätä koko ajan? Aika kuluttavaa. Toisaalta ajatus harhailee ja pyrkii siihen raskaana olevan naisen harmoniseen olotilaan, mikä tulee normaalisti luonnostaan, mutta mieli pyristelee vastaan. Jokin minussa ei vaan uskalla antaa myöten sille mahansilittely-haaveilu-liikutus –konseptille.
Pelko hiipii aina silloin tällöin mieleen. Se työntää lonkeronsa mielen sopukoihin. Uskokaa, minä jo mietin, että miten kerron pitkästä sairauslomastani ja muistelen, että miten ne keskeytykseen liittyvät asiat menikään. Muistan sen tunteen sairaalan sängyllä, kun lääkkeet alkavat vaikuttamaan ja ensimmäiset kunnon krampit supistaa kohtua. Viimeksi katselin sairaalan sängyssä televisiota. Sieltä tuli jotain aamupäivän sarjoja. Muistan sairaalan hajut, veren hajun ja sen suuren yösiteen. Muistan sen, miten fyysinen toipuminen eteni. Olen valmistautunut tähän kaikkeen. Tiedän, mitä on edessä jos saamme tuomion. Jos meille käy huonosti, en murene niin täysin kuin viimeksi. Nyt sentään osaan odottaa sitä.
Pelko näkyy jokapäiväisissä ajatuksissa, kun tyttäreni meinaa hypätä masuni päälle riehakkaissa leikeissään, ja mieli tekisi sanoa, että ei saa hypätä kun äitin masussa kasvaa vauva. Mutta samassa hetkessä mieleen tulee se, että miten sen selittäisin kolmevuotiaalle, että ei sitä vauvaa tulekkaan. Ja vaikka osaisin selittääkin sen, niin jaksaisinko vastailla niihin kyselyikäisen kysymyksiin, jaksaisinko ja haluaisinko tehdä sitä?
Pelko näkyy myös silloin, kun huomaan nojautuvani työtuolissa taaksepäin ja hieraisen hennosti jomottavaa alavatsaa. Silloin säikähdän; näkiköhän kukaan? En haluaisi joutua selittelemään mitään kenellekään. Ennen tai jälkeen.
Kuinka erilaista odotus onkaan pelon alla. Ja toki, onhan jokaisessa raskaudessa riskinsä. Moni raskaanaoleva pelkää kaikennäköistä, vaikka taustalla ei olisikaan meidänkaltaisiamme kokemuksia. On se kuitenkin eri asia pelätä jotain, minkä jo tietää mahdolliseksi, kuin pelätä jotain mistä on sattunut lukemaan.
Tämän pelon kanssa pitää elää vielä ainakin ensi viikon tiistaihin saakka. Silloin on nt-ultra, jossa koitetaan löytää kaikki tarvittavat osaset.
No, nyt pelottaa. Minkälaista sitten on olla raskaana ja pelätä koko ajan? Aika kuluttavaa. Toisaalta ajatus harhailee ja pyrkii siihen raskaana olevan naisen harmoniseen olotilaan, mikä tulee normaalisti luonnostaan, mutta mieli pyristelee vastaan. Jokin minussa ei vaan uskalla antaa myöten sille mahansilittely-haaveilu-liikutus –konseptille.
Pelko hiipii aina silloin tällöin mieleen. Se työntää lonkeronsa mielen sopukoihin. Uskokaa, minä jo mietin, että miten kerron pitkästä sairauslomastani ja muistelen, että miten ne keskeytykseen liittyvät asiat menikään. Muistan sen tunteen sairaalan sängyllä, kun lääkkeet alkavat vaikuttamaan ja ensimmäiset kunnon krampit supistaa kohtua. Viimeksi katselin sairaalan sängyssä televisiota. Sieltä tuli jotain aamupäivän sarjoja. Muistan sairaalan hajut, veren hajun ja sen suuren yösiteen. Muistan sen, miten fyysinen toipuminen eteni. Olen valmistautunut tähän kaikkeen. Tiedän, mitä on edessä jos saamme tuomion. Jos meille käy huonosti, en murene niin täysin kuin viimeksi. Nyt sentään osaan odottaa sitä.
Pelko näkyy jokapäiväisissä ajatuksissa, kun tyttäreni meinaa hypätä masuni päälle riehakkaissa leikeissään, ja mieli tekisi sanoa, että ei saa hypätä kun äitin masussa kasvaa vauva. Mutta samassa hetkessä mieleen tulee se, että miten sen selittäisin kolmevuotiaalle, että ei sitä vauvaa tulekkaan. Ja vaikka osaisin selittääkin sen, niin jaksaisinko vastailla niihin kyselyikäisen kysymyksiin, jaksaisinko ja haluaisinko tehdä sitä?
Pelko näkyy myös silloin, kun huomaan nojautuvani työtuolissa taaksepäin ja hieraisen hennosti jomottavaa alavatsaa. Silloin säikähdän; näkiköhän kukaan? En haluaisi joutua selittelemään mitään kenellekään. Ennen tai jälkeen.
Kuinka erilaista odotus onkaan pelon alla. Ja toki, onhan jokaisessa raskaudessa riskinsä. Moni raskaanaoleva pelkää kaikennäköistä, vaikka taustalla ei olisikaan meidänkaltaisiamme kokemuksia. On se kuitenkin eri asia pelätä jotain, minkä jo tietää mahdolliseksi, kuin pelätä jotain mistä on sattunut lukemaan.
Tämän pelon kanssa pitää elää vielä ainakin ensi viikon tiistaihin saakka. Silloin on nt-ultra, jossa koitetaan löytää kaikki tarvittavat osaset.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)