Mikähän on tämän blogin kohtalo...

Hengissä ollaan. Lapset kasvaa, no, toinen kasvaa ja toinen vähän vähemmän. Mutta kovasti mietin että onko tämä blogi tullut tiensä päähän? Onko aika jättää hyvästit tälle? Ehkä kipuiluni tarvitsi tämän väylän purkaantuakseen, mutta sen aika on nyt takana. Nyt on aika etsiä uusia haasteita ja katsoa eteenpäin kohti toisia reittejä.

Kerron pikaiset kuulumiset kuitenkin, jos täällä vielä joku käy lukemassa.

Pikku Oo siis kävi kontrolliverikokeissa pienuutensa suhteen. Ensi maanantaina on lääkäri jonka kanssa katsotaan verikokeiden tulokset. Hänestä tutkitaan mm. kilpirauhasarvoja ja keliakian vasta-aineita tms. Toivon totisesti, että hänellä ei ole keliakiaa... Pikku Oo siis kasvaa kyllä mutta hyvin hitaasti.  Tietääkseni vielä ei ole edes 80cm rikki vaikka 2-v syntymäpäivä kolkuttelee ovella... ainakin pääsee halvalla kun ei tarvii uusia vaatteita ostaa.

Isosisko taas kasvaa ja voi hyvin. Kenkkuilee kuten viisivuotias vain osaa. Leikkii mielikuvituskaverinsa kanssa ja piirtelee ja opettelee kirjoittamaan... on fiksu ja kiltti ja herkkä.

Lapset lähtee tutustumaan päiväkotiin elokuussa. Minulla ei vieläkään ole töitä ja hitto että on hiljaista työrintamalla.... ei sitten mitään mitä vois hakea. Hohhoijaa. No, ehkä tässä syksyn aikana vähän vilkastuu ja löytyis joku paikka mullekin jostain.

No, joka tapauksessa päiväkotiin mennään tutustumaan ja lapset aloittaa siellä. Itse koitan saada mahdollisimman pian töitä. Haikeaa on. Niin hirveän haikeaa. Tämä on mun viimeinen kotiäitikuukausi siten että lapset ovat kotona! Tuntuu jotenkin jännälle mut samalla surulliselle. Tässäkö ne mun vuodet kotona sitten oli? Nautinko mä niistä nyt tarpeeks? Mitä jos mä en halua lopettaa mut on pakko.... yyh.

Toisaalta ajatus uusista haasteista ja oman itsensä haltuunottamisesta tuntuu kivalta. Oma työ, oma aika, itsensä kehittäminen... ei sekään huono juttu oo. Kunhan vaan löytyis se oikea paikka mulle.

pikkuinen pikkuinen

Meidän pikku Oo on aika pikkuinen. Se ei tunnu kasvavan ei sitten millään. Pituutta siis. Yritin sitä äsken vähän mittailla ja tulos oli vain sentti enemmän kuin marraskuussa... mut millä mä sitä venyttäisin? Se syö ihan tavallista ruokaa kuten me muutkin, joskus se syö enemmän ja joskus vähemmän. Mut ei se nälässä oo ja muutenkin pitäis kaikki ravintoaineasiat olla kunnossa. Huoh.

Mut mä itse olen myös ollut melko lyhkäinen tappi. 1v neuvolassa olen itse ollut vain 70,5 cm ja vasta 2-vuotiaana 84cm. Ehkä pikku Oo on vaan saanut mun pituusgeenit? ressukka.

Mut helmikuussa ois 1,5-v neuvola ja lääkäri. Millä mä venyttäisin tuota lasta vähän ennen neuvolaa... en millään. Pah. Tappi mikä tappi. Mut suloinen sellainen. :)

Lievä ahdistus

Syksyyn mennessä pitäis olla jotain selvillä. Mitä mä haluan tehdä isona? Tai siis seuraavaksi? Ja onko se mitä mä haluan tehdä mitenkään päin järkevää tai mahdollista? Pitääkö mun lopettaa haluaminen ja haahuilu ja ottaa vastuu elämästäni menemällä vaan johonkin töihin. Tekemään jotain mitä en halua. Äh.

Aina on tullut vastaan jotain. Vielä en ole ihan tyjän päälle jäänyt kovin pitkäksi aikaa. Aina jotain on tullut eteen. Voinko mä luottaa siihen että niin käy nytkin? Voisko joku ennustaja kertoa mulle mitä mun tulevaisuus pitää sisällään niin ei tarttis ahdistua siitä?!

Mut masentavaa on lukea työkkärin nettisivuja kun siellä ei mitään haettavaa mulle oo. Huoh. Kai mä sitten juon kahvia ja luen vanhoja kodin kuvalehtiä kun ei musta näemmä muuhunkaan ole. Pah.

Uuden vuoden alussa

Mitä tämä vuosi tuo tullessaan? Työpaikan minulle, kaiketi. Tai oikeastaan pakosti. Mutta onko pakko poistua tästä kotikolosta todelliseen maailmaan? Entä jos en tahdo?

Päiväkoti, kiireiset aamut, työmatkat, vanhempia ikävöivät lapset, lapsia ikävöivä äiti, liian lyhyet illat kun lasten kanssa ei ehdi tehdä mitään.... kiire, väsymys. Miksi työelämään siirtyminen tuo mulle negatiivisia mielikuvia ensin? Toki ajatus lounaasta kaupungilla ja siitä ,että saisi tehdä jotain missä olisi hyvä, kutkuttelee mieltä kun tuolla hiekkalaatikon reunalla ei paljon itseä kehitetä...

Mutta työelämään ois pakko palata. Vaikka kun tuo pikkuinen apinamarakatti kiipeää syliin ja kietoo kätensä kaulan ympärille, tulee sellainen olo, että haluaisin sen hetken jatkuvan ikuisesti. Että se mun pieni poika olis vaan aina siinä sylissä pienenä ja suloisena. huoh.

Ja onko tämä niiden kahden menetetyn lapsen syytä, että en tunne perheen olevan vielä lukumäärältään valmis? Tuleeko mun perheestä AINA puuttumaan joku? Nimittäin tuttavapiirissä on taas tullut raskausuutisia ja tämä naisena olemisen kirous- kun kuulee että joku odottaa vauvaa niin tulee heti sellainen olo että minäkin haluan. Raskauden ja vauvan. Vielä kerran haluan. Ne ensimmäiset hetket sairaalassa. sen pienen kippuravarpaan kainaloon.... Ja kuinka hullua olis kuvitella, että meille muka vielä suotaisiin terve lapsi? Oisko mulla muka lupa pyytää sellaista enää? Mut aina välillä iskee se vauvakuume. Etenkin kun joku tuttava raskautuu!

No, sydän sanoo toista ja järki toista. Pitää vaan muistuttaa itselleen että mistä siinä meidän kohdalla on oikeasti kyse. Ja pitää muistuttaa myös itseään niistä unettomista öistä ja siitä väsymyksestä.... raskausajan kivuista ja säryistä. synnytyksestä. Ehkä shokkiterapia auttais...

Nyt olis oikeasti mun aika siirtyä työelämään. Mutta mihin? Ei mitään hajua...Suunta on hukassa eikä mitään ole tiedossa. En tiedä yhtään mitä haluaisin tehdä ja mitä voisin tehdä. Toivon saavani apuja eräältä life coachilta asian selkeyttämiseen. Ehkä se tänä vuonna löytyy, se seuraava mikä haluan olla isona.

Tämä blogin tulevaisuus myös on hämärä. Mitähän tälle tekis?

Tontun taikalaatikko

Kummituksia ikkunassa

suunta hakusessa

Jotenkin mä luulin, että tässä äitiysloman ja hoitovapaan aikana mulle selviäis kuin salama kirkkaalta kirkkaalta taivaalta se, mitä haluan tehdä isona. Ei selvinnyt ei. Nyt tässä ollaan kolmekymppisenä ja pitäis olla vissiinkin aikuinen. Ja se, että mä vielä kolmekymppisenäkään en tiedä mitä haluan tehdä, on vähän ahdistavaa. Tai kun periaatteessa mä tiedän mitä haluan tehdä, mutta sen saavuttaminen näillä leveysasteilla on hyvin haastavaa. Suorastaan mahdotonta. Olen pohdiskellut yrittäjäksi ryhtymistä mutta kaikki yrittäjät joita tunnen, kiroavat sen homman ihan suoraan. Sitä ois sitten aina töissä. Mutta jos mä löytäisin sopivan porukan, jonka kanssa yhdessä vois perustaa yrityksen. Yksin en uskaltaisi.

Mutta nyt mulle on tullut mieleen, että mitäs sitten kun lapset menee kouluun? Iltapäivät, kesälomat, syyslomat... kuka niiden lasten kanssa on? Joutuuko sitä aina pitämään lomansa miehen kanssa eri aikaan, että lapset eivät joudu viettämään päiviään yksin?! Oisko mahdollista löytää sellainen työ, mitä voisin tehdä kotona? Voisin ottaa lapset vastaan kun he tulevat koulusta, voitaisiin viettää kesälomia yhdessä koko perhe... mutta mikä sellainen työ olisi? Kirjoitustyö? Ehkä ei minun lahjoillani. Rakennekynsien/ ripsien/ hiusten kanssa mua ei uskalla kukaan päästää tekemisiin koska minä olen luonteeltani niin suurpiirteinen etten ikinä kykenisi niin pikkutarkkaan käsityöhön. Vai pitäisikö sitä kouluttautua ihan uuteen ammattiin? Mikä se olisi? Huoh. Ja se pitäisi myös olla sellainen, mistä itse pidän. Minkä tekemisestä saisin mielihyvää ja mikä toisi perheeseen myös jonkun verran rahaa.

Voi kun voittaisin lotossa paljon rahaa. Sitten voisin perustaa haluamani yrityksen ja voisin palkata tyyppejä töihin, jotta voisi itsekin pitää vapaata. Koska se mua eniten pelottaa ajatuksessa yrittäjäksi ryhtymisessä - se että sitä olisi koko ajan töissä.

No, tässä olisi vielä päiviä jäljellä pohtia tulevia uria. Mihin ne mut oikein vie?