tyyntä myrskyn edellä

Nyt tulee tiheään postauksia. Pakko purkaa ajatuksia jonnekin...

Hämmentävän tyyni olo juuri nyt. Ei siksi, että uskoisin tämän onnistumiseen, vaan siksi, että alan hyväksymään asian. Tämä tilanne on niin erilainen kuin viimeksi. Viimeksi uutinen tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tähän osasin varautua ja tiesin sen mahdolliseksi. Toki se aina järkyttää ja saa surulliseksi.

Mulla on nyt vaan jotenkin niin sellainen olo, että kun kerran näin tämä taitaa taas mennä, haluan hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian. En halua pitää mitään pitkää suruaikaa, ihan perheeninkin vuoksi. Muta myös itseni! En jaksa olla surullinen ja masentunut. Onnistuisikohan, jos vaan päättäisin että toivun nopeasti? No, ainahan sitä voi kokeilla.

Tulevaisuus ahdistaa paljon. Koitan olla ajattelematta sitä liian pitkälle, mutta väkisinkin se pyörii mielessä. Suurin pelkoni tällä hetkellä on se, että mitä jos en koskaan enää saa lasta. Se häilyy mustana seinämänä jossain tulevaisuudessa edessäni. Sen ajatteleminenkin saa kivun sykkimään jossain syvällä sisällä.

Toisaalta, olen 28 -vuotias. No, tänä vuonna yhden enemmän. Mutta minullahan on aikaa vielä saada toinen lapsi. Mutta miten, milloin ja millä hinnalla? Kuinka paljon meidän suhde kestää, kuinka paljon minä kestän? Isoja asioita, joita ei ehkä kannattaisi miettiä juuri nyt...

Maanantai tuo tullessaan todennäköisesti tiedon siitä mitä epäilenkin. Pelkään myös, että lääkärit haluavat vielä odottaa tai tarkkailla tilannetta, ja sitten ollaan viikko, kaksi, tässä tilassa. Se jos mikä olisi ahdistavaa!

vituiks menee, mitäs sitten?

Olen vähän rauhoittunut tässä päivän mittaan. Odotetaan maanantaille, joo. Mutta suuria toiveita ei kyllä ole että tästä mihinkään päästään enää. Löysin jonkun ohjeen, että ihan tavallinen veden juominen voi vaikuttaa lapsiveden määrään. Tuskin siinä suurta totuuspohjaa on, mutta tunnenpahan tekeväni jotain asian eteen. Sehän tässä meidän tilanteessa paskaa onkin; ei ole ketään tai mitään jota voisin syyttää. Enkä voi itse oikeasti vaikuttaa tähän mitenkään. Se joko on, tai se ei ole. Niin yksinkertaista. Ei auta foolihapot, vitamiinit tai päälläseisominen.

Kun hyvin todennäköisesti tämä homma menee vituiksi, niin mitä nyt sitten?

Ajatuskin siitä, että joudun käymään tämän kaiken läpi taas joskus on ihan kamala. Mutta ajatus siitä, että en enää koskaan saisi kantaa lasta kohdussani ja sen jälkeen sylissäni on vielä kamalampi. Miten pystyisin koskaan tekemään sellaista päätöstä, että nyt riittää? Että nyt ei enää yritetä? Miten voisin koskaan tottua sellaiseen ajatukseen, että me jäisimme yksilapsiseksi perheeksi? Miten voisin selvitä siitä, että unelmani kaatuvat?

Unelmani on yksinkertainen: kiva pieni oma talo, lapsia pihalle juoksemaan ja leikkimään.

Siinä se. Miksi maailma sitten kohtelee meitä näin? Miksi ihmeessä meidät laitetaan kokemaan kaikki tämä? En jaksa käydä läpi sitä suruprosessia taas. Mitä jos jättäisin sen välistä kokonaan? Hautaan ne kaikki jonnekin odottamaan sellaista aikaa kun olen valmis käsittelemään ne. Siinä riittäisi aiheita taideterapiaan nelikymppisenä.

Miehen kanssa puhuttiin jo tulevasta. Kun tämä menee vituiksi, hän haluaa taukoa. Elää normaalia elämää. Joo. Mitenhän se ois mahdollista? Mä tuun niin hajoomaan tähän taas. Miten mä muka löydän jotain muuta sisältöä elämääni kun kipu ja kaipuu vauvaan sykkii niin voimakkaana?

Jos joku sanoo että onhan teillä jo yksi ihana lapsi niin vannon, että lyön.

No, ehkä ei kannata mennä asioiden edelle. Jos katsois sinne maanantaille nyt ensin. Tulevaisuus on mitä se on. Ainakin mulla on tällä kertaa työpaikka johon palata. Ja ehkä sitten voisi sitä talon ostoakin harkita jos ei kerran äitiyslomaa tule. Sit vois keskittyä vaikka talonostoon, remontointiin, sisustamiseen ja sen sellaiseen. Talohan korvaa vauvan, eiks vaan? Häh?

Tai ehkä mä hautaudun peiton alle kotiin loppuelämäkseni.

vaaleanpunaisesta mustaan

Kävin neuvolassa ultrassa tänään. Näin sen itsekin, vähän lapsivettä.
Kiireellinen lähete sairaalaan. Sinne vielä sitten varmistamaan.

Tämä taisi olla tässä.

Ei taida tulla lasta meille elokuussa. Taaskaan.

*

Muoks.

Maanantaille saatiin aika äitiyspolille. Mulla ei ole mitään toiveita enää tämän suhteen... vaikka joillekin ihmeitä tapahtuu. Tuskin meille.

kiloja ja iloja

Jestas mikä ruokahalu mulla on.
Mä syön.
Koko ajan.

Päivän ruokailut menee jotakuinkin näin:

klo 6.15  pika-aamupala, eli yksi jukurtti ja lasi mehua. Tai vähän mysliä.
klo 8.30 teetä ja hapankorppua tai vastaavaa
klo 11.00 lounas
klo 13.30 välipala (kahvia, leipää, pullaa, hapankorppua tjsp)
klo 17.00 ruoka
klo 19.00 jukurtti tai vastaava
klo 21.00 leipää tai kuten eilen MAKAROONIA.

Ja silti ehtii tulla huono olo. Mä en käsitä, se huono olo meni pois jo mutta se tuli nyt takaisin!
Ei auta kun syödä vaan, sillä ruualla se paha olo pysyy poissa.

Maha tuntuu jo kasvaneen, mutta taitaa olla vaan läskiä näiden ruokamäärien perusteella...

Ja väsyttääkin. Heräsin viime yönä klo 4.30 käymään pissalla, enkä sen jälkeen nukkunut yhtään. Kello soi klo 6.00.

Mä oon NIIN väsynyt. Ja tänään ois jumppapäiväkin.
Että sellainen valitusvirsi.

Mut muuten kaikki ok.

rv 13+3

Uhmaa

Innostuksen puutetta ja väsymystä

Tänään 13+0. Niin ne viikot menee eteenpäin! Tarkkailen masuani että kasvaako se? Mitä enemmän se kasvaa, sen varmemmin kaikki on kunnossa... eli lapsvettä olisi riittävästi. Minulla olisi ollut huomenna ultra-aika yksityiselle, mutta peruin sen.

Raukkamaista? Ehkä.
Fiksua? Ehkä.

Ei ole mikään kiire kuulemaan huonoja uutisia. Koska tosiaan, jos siellä ei nähdä sitä mitä pitää, niin mitä se tieto tässä kohdassa hyödyttää. Vielä on liian aikaista tehdä suuria johtopäätöksiä. Kaksi viikkoa kontrolliultraan. Ajattelin kuitenkin mennä neuvolaan tällä viikolla taas kurkkimaan että miltä siellä näyttää. Jos jotain on hullusti, niin ainakin on se mun ihana terkka silloin siinä katsomassa mun kanssa eikä kukaan tuntematon tyyppi...

On taas jotenkin apaattista tekstiä. Itseasiassa mulla on ihan hyvä fiilis just nyt! Tunnen vauvan liikkeet päivittäin. Paha olo ei meinaa vieläkään poistua, vaan on eilen ja tänäänkin ollut sitkeänä menossa mukana. Hyi että. Vois kyllä jo helpottaa. Väsymys on melko massiivista!

Jotenkin töissäkään ei huvita olla nyt, vaikka sinänsä töissä ei ole mitään vikaa. Ei vaan millään jaksaisi innostua... haluaisin että olisi jo kevät pidemmällä ja iso masu ja huolet ohi...

Jaa. Sellaisia vähän ristiriitaisia tunnelmia täällä!

Oi, Helmikuu!

Mä selvisin tammikuusta! Ihan mahtavaa!

Helmikuussa on jo positiivinen tuntu keväästä. Vaikka pakkanen paukkuu ja lunta on paljon, niin tieto siitä että on jo Helmikuu, saa mielen paremmaksi. Kuukausi, niin alkaa näkymään kevään merkkejä! Varmaan maaliskuun alussa on vielä kylmä ja lunta, mutta ajatelkaa miten valoisaa silloin jo on. Maaliskuun alussa voi jo kylvää siemeniä pikkuisiin ruukkuihin odottamaan ikkunalaudalle valoisia ja lämpimiä kesäpäiviä.

Helmikuun parhautta ovat tulppaanit, valo, ystävänpäivä, laskiainen.

Viime vuoden helmikuu oli musta. Olkoon tämä vaikka vaaleanpunainen.

Kävin toissapäivänä neuvolassa pyörähtämässä. Siellä kun on tosiaan luvattu ultrata aina kun minusta siltä tuntuu. No, minusta tuntui siltä. Kaikki oli hyvin, pieni oli vilkas ja liikkui paljon. Lapsivettä oli hyvin ja kaikki näytti siltä miltä kuuluukin.

Säikähdin tässä muutama päivä sitten kun aloin tuntemaan vauvan liikkeet. Pelästyin, että nyt on pakosti joku vialla, että nyt sieltä on se lapsivesi vähentynyt. Enhän minä muuten voisi tuntea vauvan ensimmäisiä liikkeitä raskausviikolla 13! Mutta niin se vaan on, hyvät ihmiset. Olen nyt kolme-neljä päivää joka päivä vauvan liikkeitä. Hyvin hämmentävää, en uskoisi, ellen itse kokisi!

En onneksi ole luonnonoikku eikä lapsella ole mitään vikaa. Harvinaistahan tämä on tuntea niitä näin aikaisin, rv 12. Mutta minä olen henkilö, joka sairastaa kroonista suolistosairautta. Eli tunnen oman vatsani kurinat ja muut täysin. Vauvan liikkeet ovat perhosen siipiä, kalan pysrtön heilautuksia, pientä sivelyä. :)

Sellaista kuuluu tänne. Tänään on rv 12+3.