raskaana tai rantakunnossa

Olen kärsinyt viime aikoina vatsaoireista. Tuntuu, että vatsa on sekaisin ja vessassa pitää ravata jatkuvasti. Olenkin nyt alkanut pohtimaan, että missä vika. Ehkä menneet tapahtumat, stressi ja ahdistus vaikuttavat vatsaani. En ole aiemmin ollut vatsallani reagoiva, mutta voihan se olla että nyt on iskenyt joku ärtyvä suoli –oireilu. Jippii.

Joka tapauksessa olen nyt kokeilemassa sellaista vähäviljaista ruokavaliota. Jospa viljaton ruokavalio auttaisi vatsaani. Eikä ole yhtään pahitteeksi jättää leivän ja pastan pupeltamista vähemmälle noin painonkaan kannalta.

Nyt sitten onkin vähän vaikeaa kehitellä jotain nopeasti valmistuvaa arkiruokaa, joka maistuisi taaperollekin. Tipu Taaperoinen tarvitsee kyllä hiilareita, joten hänelle on helppo keittää makaronit tai riisit siinä ruuan lisäksi. On yllättävän vaikeaa keksiä aamupalaa kun ei voikkaan syödä leipää ja muroja. Nyt olen mennyt linjalla jukurttia/hedelmää, jukurttia/marjoja tai ei mitään aamupalaa. Perunaa en varmaan kuitenkaan jätä ruokavaliosta, vaikka noin muuten vähähiilarista diettiä ajattelinkin. Lähinnä tosiaan tuo vilja ja ylimääräiset sokerit pois.

Tällä viikolla mun omalla ruokalistalla on ollut mm. tonnikalasalaatti, kanasalaatti, kasvissosekeitto ja täytetyt kesäkurpitsat. Jos teillä on jotain kivoja ruokaohjeita, helppoja ja nopeita niin pistäkää ihmeessä kommenttiboksiin viestiä!
Toivon, että saan tästä vähän helpotusta vatsaoireisiini ja ehkä kilon, kaksi pois myös. Joko kesällä ollaan raskaana tai ainakin rantakunnossa. Heh. :)

Toivoisin löytäväni myös innostuksen liikkumiseen jälleen. Kun lumet sulaa niin on kivempi lähteä ulos lenkille, ehkä voisin lähteä kokeilemaan ihan juoksua, jota viime syksynä ennen raskautta aloittelinkin. Nyt vaan motivaatio kaikkeen tällaiseen on ollut hukassa. Jospa sitä kevään myötä saisi itsestään taas vähän enemmän irti, löytäisi taas innon parantaa elämänlaatuaan jollain konsteilla...

Tunteiden tunkio

Arki on startannut. Tavallaan on aika mukavaa olla töissä, minut on otettu hyvin vastaan ja on ihan kivaa päästä tekemään hommia. Vähäksi aikaa. Huomaan kuitenkin tuijottelevani tyhjyyteen ja ajatuksen seisovan... vähän nihkeältä alku tuntuu. Ehkä se siitä. Ainakin tiedän että pääsen pitkälle lomalle seitsemän viikon päästä. Toisaalta on ihan kivaa ajatella välillä muutakin vaikka suurta motivaatiota ei olekkaan.

Kävin jälkitarkastuksessa. Kaikki oli kunnossa, keho on palautunut raskaudesta hyvin ja yhdet kuukautisetkin on jo takanapäin. Mitään uutta tietoa vauvamme oireyhtymän suhteen ei saatu, ja perinnöllisyysneuvontaa joudutaan odottamaan vielä ties kuinka kauan. Olo ei keventynyt, ei tunnu siltä kuin viimeksi jälkitarkastuksen jälkeen. Silloin olo oli kevyt ja tuntui kuin iso taakka olisi nostettu harteilta. Nyt edelleen ahdistaa. Olen nähnyt raskaanaolevaa työtoveria ja raskaana olevaa ystävää, vähän mua ahdistaa nähdä ne isot mahat. Mulla olis nyt samanlainen...

Kävin katsomassa viime viikonloppuna tulevaa pientä kummipoikaani. Voi miten ihana se oli! Se tuoksui ihanalle ja iho oli pehmoinen, Haluan vauvan. Voinkin nyt ilmoittaa, että häiden ja elämänmenon ja surun lisäksi tästä blogista tulee lapsentekoblogi.

Luvassa siis kiertopäiviä, ovulaatioita, raskaustestejä, jännitystä ja pettymyksiä. Tämä blogihan on tunteideni tunkio ja kirousteni kaatopaikka! Varautukaa siis kohtaamaan manauksia kovalle kohtalolle ja toivottavasti myös ylistystä onnettarelle. Ja pelkoa persiissä varmastikin!

paluu arkeen

Huomenna koittaa paluu arkeen. Töitä olisi jäljellä vielä joitain viikkoja, kunnes pidän kertyneet lomat ja sitten työsopimus loppuu, jatkoa samassa paikassa ei ole tiedossa. Pari kuukautta pitäisi jaksaa, jonka jälkeen alkaa sellainen pidemmän puoleinen kesäloma eli työttömyys. Ellei nyt satu löytymään jotain tässä ennen sitä, mitä kyllä suuresti epäilen. Kulttuurialan työt ovat niin kovin tiukassa.

Vähän tuntuu nihkeältä. Ei kiinnostaisi YHTÄÄN mennä töihin. Mutta voi olla että siellä on ihan mukavaakin kunhan pääsen taas vauhtiin. Mitään suurempia projekteja siellä en ehdi tekemään kun aikaa on vajaa kahdeksan viikkoa. Pelottaa työkaverien kohtaaminen, vaikka he ovatkin suurin osa todella mukavia ja ymmärtäväisiä.

Häiden juttuja pitäisi nyt oikeasti saada eteenpäin mutta ei meinaa innostaa. Ehkäpä töihin palaaminen saa taas innostumaan niistäkin... Eli innostusta ja motivaatiota odotellessa... Onneksi sentään on valoisaa ja tietkin kohta sulavat.

Paluu arkeen vaikuttaa myös päivitystahtiin, joten katsotaan miten usein se onnistuu ensi viikolla.

... Confusion never stops
Closing walls and ticking clocks
Gonna, come back and take you home
I could not stop that you now know...



Näissä fiiliksissä uuteen viikkoon!

kukkia

Häätunnelmiin taas välillä...

Olemme suunnitelleet, että pöytiin tulevat kukka-asetelmat saavat olla yksinkertaisuudessaan alimmaista kuvaa vastaavia. Olemme löytäneet kuvan kanssa identtisiä pulloja kirpputorilta ja suunnitelmiimme kuuluu, että niihin tulee yksi tai kaksi kukkaa pulloa kohden. Tämä toteutuu, mikäli löydämme tarpeeksi näitä pulloja. Olemme päätymässä ruusuihin hääkukkina. Niitä saa juuri niissä väreissä mitä haluamme ja ne eivät ole niin sesonkikukkia. Ruusu on kuitenkin klassinen ja aina hyvä vaihtoehto.

 Hääkimpun toivoisin olevan  värikäs ja ennen toivomani pisaranmallisen kimpun sijaan taidan kallistua pallomaisen kimpun puolelle. Ehkä ei ihan pallo ja tehosteena kimpussa voisi olla muitakin kukkia, mutta näissä on vähän sitä ideaa, jota olen pohtinut.

Kuva: Beginning to end

Kuva: wedding-planning-makes -perfect

 

Kuva: wedding beauty

Kuva : onewed

Kuva: Ruffled

etsintäkuulutus!!

Onko kukaan löytänyt kadonnutta motivaatiotani? Se on karannut jonnekin, piileskelee mokoma minulta. Tarvitsisin nyt sellaisen energianpurkauksen, jonkun asian saamaan minut taas innostumaan. Ehkäpä se ensi maanantain töihinpaluu auttaa tähän oloon... mutta kun se motivaatio palata töihin on ihan kateissa!

Tiedättekö, olen vähän lamaantunut. Se on inhottava tunne kun ainoa asia mikä jaksaa kiinnostaa on kotona mölliminen, telkkarin katsominen tai surffailu netissä. Haluaisin niin kovasti taas innostua jostain asiasta: töistä, häistä, asunnon etsimisestä tai jostakin. Vaikka lapsenteosta?

Tiedän, että uudelleen raskautuminen on ehkä pidempikin prosessi ja tietenkin meidän taustalla myös pelottava sellainen. Mutta kuitenkin, jos saan alkaa suunnittelemaan tätä lapsentekoprojektia niin se on minulle suorastaan terapiaa. Pääsen konkreettisesti tekemään jotain tämän olotilani eteen enkä vaan passiivisena ottamaan vastaan sitä mitä tapahtuu. Laskemaan kiertopäiviä, odottelemaan jännityksellä alkaako kuukautiset vai ei, ostelemaan raskaustestejä. Höpsöä ehkä, mutta terapeuttista.

Koska tämähän on sellainen tilanne, jossa en vain voi luovuttaa. Pakko yrittää vielä. Luovuttaminen ei kuulu ominaisuuksiini. Edellisellä kerralla suorastaan survoin itseni tämän surun läpi, nyt olo on jotenkin erilainen. Melkein luovuttanut. Lueskelin vanhoja tekstejäni kolmen vuoden takaa ja huomasin ihan käsittämätöntä sitkeyttä ja päättäväisyyttä. Haluan löytää ne tunteet jälleen!

Joten jos elämäniloni ja motivaationi lymyilevät siellä jossain niin komentakaahan ne kotia ja äkkiä. Täällä niille olisi tarvetta.




***********************************************************

"Our greatest weakness lies in giving up.
The most certain way to succeed is always to try just one more time."

Thomas A. Edison
***********************************************************

musta pilvi

Tämä ei vaan ole reilua! Kaikki on innoissaan keväästä, auringosta ja muusta ja minua vaan vituttaa. Joka paikka on täynnä ultrakuvia, raskausuutisia, vauvakuvia, onnellisia perheitä ja iloa. Paitsi ei täällä. Täällä roikkuu musta pilvi pään päällä eikä se tunnu nyt poistuvan millään.

VITUTTAA!

Itkettää.

Tänä keväänä minun piti ostella äitiysvaatteita, vauvalle tarvikkeita ja keskittyä rutistamaan työt loppuun ennen äitiyslomaa ja ihanaa kesää. Ja mitä sain tilalle? Tyhjän olon, roikkuvat tissit, pari ylimääräistä kiloa, pitkän sairausloman ja edessä olevan työttömyyden. Ahdistaa, itkettää, vituttaa.

Haluan elämäni takaisin. Onko reilua riuhtaista se ihmiseltä noin vain? Kun nyt tuntuu että on vaikea nauttia edes ihanan pienen tyttäreni seurasta koska hän muistuttaa minua joka päivä siitä, minkä menetin. Hänestä piti tulla isosisko kesällä.

Tällä kertaa tämä menetys tuntuu pahemmalta kuin ensimmäisellä kerralla. Ehkä se johtuu siitä, että nyt tiedän mitä menetin.

vaikea päivä

Sain kuulla ettei meillä olekaan vielä ensi viikolla sitä perinnöllisyyspolin käyntiä. Odotin sitä niin paljon. Olisin saanut vihdoin vastauksia ja ehkä saanut vihdoin tämän asian käsiteltyä kunnolla. Mutta ei, perinnöllisyyspolin käynti tulee vasta joskus myöhemmin. Perinnöllisyyspolin käynti oli minulle seuraava tavoite - seuraava etappi jonka jälkeen voisi kenties suruaika loppua.

Tämä tuntuu suhteettoman isolta takaiskulta. Pikkujuttu, voisi joku ajatella. Mutta minulle tämä oli askel taaksepäin toipumisessa. Tuntuu niin pahalta! Haluan saada vastauksia, haluan päästä eteenpäin! Taas tuntuu siltä että mikään ei koskaan mene niinkuin toivon. Aina vain takaiskuja, onnettomuuksia, epäonnea, surua. Ei vaan jaksaisi enempää.

Aurinko paistaa ulkona ja on ihana ilma. Minua ahdistaa. Haluan vaan olla sisällä ja kyyhöttää tietokoneella. En halua kohdata maailmaa tänään mutta on pakko.

Joskus kaipuu vauvaan ja raskauteen tuntuu sellaisena fyysisenä kipuna keskellä kroppaa. Ihan kuin iso reikä olisi lyöty siihen keskelle, missä ennen oli elämää. Tänään on vaikea päivä. Paha olla.

mä annan sut pois...

Ihan kamala ikävä!

So long and thank you for the fish

Kyllä tuo Japanin tilanne on kamala. Kuolleita ihmisiä, menetettyjä koteja ja elämiä. Nyt hurja räjähdys- ja säteilyvaara Fukushimassa. Jokohan nyt saadaan ihmiset heräämään ydinvoiman vaarallisuudesta? Tietenkin on aina tämä onnettomuusriski, mutta mielestäni on vain kertakaikkiaan vastuutonta haudata ydinjätteet maahan tuleville sukupolville ongelmaksi. Poissa silmistä, poissa mielestä? Lapsellista ajattelua! 

Mutta vaikka maailman tapahtumat sekä Japanissa että myös Libyassa ja ties missä muualla ovat hurjia ja kamalia, niin en menetä yöuniani niiden takia. Toki koen suurta murhetta ja sympatiaa niiden ihmisten puolesta, jotka siellä pelon ja menetyksen keskellä joutuvat elämään. Mutta onko tämä vaikuttanut minuun jotenkin? Eipä juuri. Ensinnäkin, jos maa tärähtelee niin voimakkaasti, että Japani siirtyi muutaman sentin ja koko maapallo muuttaa kallistuskulmaansa, niin mitä ihmettä minä voin tehdä asialle? Ei paljon auta ottaa joditablettia ja piiloutua pöydän alle jos maailma kulkee kohti omaa tuhoaan. Jos maailma tuhoutuu niin me mennään sen mukana. So long and thak you for the fish.

Paras on siis keskittyä omaan elämäänsä. Elää sitä kunnolla ja pyrkiä toimimaan oikein. Minusta ei koskaan tule maailmanparantajaa. En jaksa kampanjoida, hurmostella enkä olla ekologinen kaikessa. Siksi keskityn tekemään pieniä juttuja omassa elämässäni: kierrätän ja lajittelen, pyrin syömään ruuantähteet enkä halua heittää ruokaa pois, en osta paljon tavaraa ja koitan pitää kuluttamiseni kohtuuden rajoissa. No, perheemme talouspoliittinen tilanne vaikuttaa myös tähän. ;)

Jos maailma on matkalla kohti omaa tuhoaan niin paras käyttää oma elämänsä siten, että siihen voi olla tyytyväinen. Ai että, hienon kuuloinen ohje. Harmi vain, että olen hyvä antamaan neuvoja ja elämänohjeita mutta surkea toteuttamaan niitä omassa elämässäni...

 

kaksi viikkoa

Hidas, hidas aika! Kaksi viikkoa aikaa siihen kun käymme jälkitarkastuksessa ja kun perinnöllisyyslääkäri kertoo meille diagnoosin sekä mahdolliset periytyvyystekijät. Pelottaa. En tiedä mitä haluan kuulla. Jos sanotaan, että sairaus on periytyvä ja on X prosentin mahdollisuus että lapsi on liian sairas tähän maailmaan, niin mitä sitten? Mitä ne todennäköisyydet muka kertovat? Aina on mahdollisuus osua siihen väärään osaan. Mutta voiko sitä antaa pelolle valtaa? Mutta jos meille kerrotaan tämän olleen sattumaa, toistamiseen, niin mitä se sitten tarkoittaa? Sitä että olisi aika täyttää lottokuponki? Kaksi eri diagnoosia samalle pariskunnalle, samoista syistä?

Kumpi voittaa, pelko vai toivo?


Kaksi viikkoa. 


Tuntuu ikuisuudelta. Tieto lisää tuskaa, mutta tässä tapauksessa se on vain otettava vastaan. Haluan eteenpäin elämässäni, en jaksa olla tässä kohdassa missä aika on pysähtynyt. Haluan kelata elämäni siihen kohtaan kun olen uudestaan raskaana ja kun kaikki on hyvin. Haluan olla jo siinä hetkessä kun voin oikeasti alkaa suunnittelemaan tulevaisuutta. Haluan olla onnellinen.

Haluan vauvani. Minun pieni Tipuni on jo kovin iso pieni tytöntirppana. Villi vipeltäjä joka tekee äitinsä hulluksi energiallaan ja tihutöillään. Ihana kikattelija joka pelleilee ja ilveilee sielunsa kyllyydestä. Tyttö joka kohta luopuu tutista, vaihtaa isojen ihmisten sänkyyn ja alkaa käymään potalla. Hän on ihana, mutta kaipaan kovasti vauvaa. Haluan Tipulle sisaruksen, jonkun, jonka kanssa hän voi jakaa elämäänsä ja joka on hänelle tärkeä silloinkin kun meitä ei enää ole. Haluan saada lisää elämää tähän kotiin, lisää tepsuttavia jalkoja. Meidän pöydässä on jo kaksi tyhjää paikkaa, meidän pienet tähtisisarukset jotka menivät liian aikaisin.


Ikävä.

Toive ystävän puolesta

Ystävällä on huomenna pelottavia hetkiä tiedossa, toivon hänelle hyviä uutisia.
Olisi hänen vuoronsa nyt saada onnea. 

mikä on mukavaa juuri nyt

- Saikku. Vielä kaksi viikkoa saikkua, sitten olis aika mennä takaisin töihin. 

- Kevätpäivät ja sulavan lumen ääni auttaa ymmärtämään että elämä jatkuu vaikka välillä onkin vaikeaa.

- Tulevat ensi viikonlopun pippalot. Lapsi menee hoitoon ja minä pääsen miespuoliskon kanssa juhlimaan kaverin kolmekymppisiä. Tulee tarpeeseen! Jotain mukavaa ja positiivista.

- Häiden suunnittelu. Pääsin kuitenkin kiinni siihen! Ensin tuntui kovin tahmealta alkaa suunnittelemaan niitä mutta nyt on taas kiva fiilis. Olen suunnitellut soittolistoja häihin niille jaksoille kun ei ole bändi soittamassa. Se on kivaa puuhaa, käydä läpi biisejä ja artisteja ja miettiä mikä sopii mihinkin hetkeen. Eri tyyli pitää olla vieraiden sisääntulossa ja ruokailussa, välitiloissa ja biletysvaiheessa.

Häiden soittolistoja suunnitellessa eteen osui minulle uusi tuttavuus johon tykästyin, Florence and the Machine

inspiraatiota väreistä

Syksyn häihin sopii hyvin voimakkaat värit ja väriyhdistelmät. Meille väreiksi tulee violetti, oranssi ja keltainen eri sävyineen. Hääpukuni tulee olemaan lyhyt, vintage-henkinen puku. En ole vielä ihan varma minkälainen puku siitä tulee, mutta se teeteään minulle uniikkina. Kukkiin en halua laittaa liikaa rahaa, mutta silti haluan kaunista ja yksinkertaista. Hääkimppu voisi olla sellainen pallomainen kimppu erivärisistä ruusuista kuten alla olevassa kuvassa. No, tässä on vielä onneksi aikaa yksityiskohdille.

Alla vähän inspiraatiokuvia!



Kuva In some isle of isles

Kuva Sasi Wedding Magazine

Kuva Brideorama

Kuva Once upon a time

Kuva Wedding Updates

Kuva Blue Velvet Vintage        



Kuva Country Living

Herrrrkullisia Hääblogeja

Ken näihin käy, saa kaiken toivon heittää... alla listattuna mun lemppari hääblogit. Ihania ideoita, ja ongelmaksi koituukin runsaudenpula! Mielipide vaihtuu koko ajan kun mahtavia väriyhdistelmiä, koristeluideoita, teemoilla toteutettuja juttuja, upeita pukuja ja yksityiskohtia on niin paljon.

Green wedding shoes
Style me pretty
Project wedding
Polka Dot Bride
Ruffled
One stylish bride
Little Miss Wedding
Pretty Chicky Wedding Blog

Häät

Noniin, kokeillaan välillä kirjoittaa hopeisista haaveista ja hopeisesta kimalluksesta...

Häät on siis tarkoitus järjestää ensi syyskuun loppupuolella. Tämän meidän tragedian syytä on se, ettei mitään järjestelyitä ole tehty, muuta kuin paikka on varattu. Paikkana on läheinen nuorisoseurantalo, johon mahtuu hyvin meidän kaavailema vierasmäärä. Olemme suunnitelleet sellaisia noin 100 hengen hääjuhlia.

Emme kumpikaan kuulu kirkkoon, joten meille ei tule vihkimistä kirkossa. Halusimme kuitenkin jotain juhlavaa seremoniaa tilaisuuteen ja päädyimme tuomarin sijasta ammattipuhujaan. Pro-Seremoniat on yritys, joka tarjoaa ammattipuhujia tilaisuuksiin. He myös suorittavat vihkimisiä ihan normaalin kaavan mukaan, vaikka heillä ei ole virallista vihkimisoikeutta. Tilaisuus on kuitenkin aivan kuin aito vihkiminen. Me siis käymme maistraatissa edellisellä viikolla ja tämä ammattipuhuja tulee pitämään seremonian samassa tilassa kuin missä on tarkoitus sitten juhlia.

Nyt kiireellisimmät asiat olisivat pitopalvelun varaaminen ja bändin etsiminen. Muita järjestelyitä ehtii kyllä tehdä myöhemminkin. Olen nyt käynyt läpi helmikuun alussa saamiani pitopalveluiden tarjouksia, ja ne vaikuttavat ihan hyviltä. On yllättävää, miten eri tavalla pitopalvelut hinnoittelevat palveluitaan. Suosin mielelläni sellaisia pitopalveluita, joilla on kaikki lätkäisty samaan hintaan. Jotenkin ne, missä tarjoilu veloitetaan erikseen tuntuvat aina olevan kalliimpia. Sadan hengen ruokkiminen ei ole ihan halpaa puuhaa. Halvimmalta näyttävä tarjous ei usein olekaan sitä. Saimme esimerkiksi tarjouksen, jossa menun hinnaksi tuli vain 19 € / hlö. Tämä on kuitenkin vain silmänlumetta, sillä tarjoiluista ja kuljetuksista aiheutuvat kulut ovat yli 1200 €. Kokonaishinnaksi tulee reippaasti yli 3000 euroa. Kun taas toinen tarjous joka sisältää kaiken on hinnoiteltu suoraan 27 €/hlö. Mutta sitten pitää ottaa vielä huomioon pöytäliinat, jotka pitää kustantaa erikseen. Joillain ne maksavat 3 €/kpl, toisella 7/9 €/kpl. Yksi pitopalvelu on laskenut nekin hinnastoonsa mukaan.

Meillä tulee todennäköisesti olemaan häissämme keittoa ja salaattia ja leipää. Pohdimme pitkään, että onko se liian kevyt vaihtoehto häihin, mutta tulimme siihen tulokseen, ettei meidän tarvitse murehtia sitä. Todennäköisesti tulemme tarjoamaan lihakeiton (hirvikeitto) ja jonkun kasvissose/ tomaattikeiton. Näiden lisäksi tulee runsas salaattibuffet, jossa tulee olemaan sitten myös katkarapuja, broileria, juustoa, lihaa ja kalaa. Sitten tietenkin hääkakku, se tulee olemaan suklaakakku. Iltapalan hoidamme itse, laitamme siihen salaattipöydästä jääneitä ruokia sekä leipää ja ehkä jotain nakkia ja lihapullaa. Haluamme häämenun olevan meidän näköisemme ja sopivan syksyinen. Se ei saa myöskään olla niin perinteinen pitopöytä.

Bändi on vielä etsimättä. Haluamme bändin, jolta onnistuu sekä valssit että myös bilemusa. Onneksi Etelä-Suomessa on paljon hääbändejä. Mielellään maksaisimme maksimissaan 800 €. Uskoisin, että tällä hinnalla saamme hyvän bändin. Bändin tulee soittaa kolme 45 min settiä. Näiden lisäksi yritämme valjastaa jonkun muusikkoystävämme soittamaan häihimme häämarssin sekä häävalssimme. Viulisti, ehkä. Mutta bändin suhteen pitäisi nyt aktivoitua ja alkaa pyytämään tarjouksia...

Seuraava asia onkin sitten vieraslistan laatiminen, osoitteiden metsästys, kutsukorttien suunnittelu...

kaikki mulle heti ja nyt

En jaksa surra. En jaksa olla tässä tilanteessa elämässäni. Haluaisin kääriytyä peittoon ja uinailla tämän ohi, herätä kun olo on taas hyvä ja asiat mallillaan. Haluan herätä sellaiseen hetkeen, jossa suru on pois ja tulevaisuus näyttää taas selkeältä.

Haluan oman kodin. Haluan toisen lapsen. Nyt. Heti.

Elämä se vaan ei mene niin kuin haluan. No totta, harvoilla menee. Aina löytyy jotain valittamisen aihetta; milloin perhetilanteessa, töissä, oman asunnon kanssa, ystävyyssuhteissa... Ainakin tämä taas on laittanut asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Minulla on yksi terve ihana pieni tytär, vierelläni seisoo mies joka on valmis tukemaan minua ja joka haluaa mennä kanssani naimisiin, minun muukin perheeni voi hyvin. Töitäkin on toistaiseksi. Ei siis pitäisi olla epäkiitollinen.

Mutta miksi on niin vaikeaa katsoa muiden vauvoja? Olen katkera niille perheille, jotka asuvat omassa talossaan suurten asuntolainojensa kera, joilla on kaksi tai kolme ihanaa lasta ja näyttää että kaikki on niin helvetin tasapainossa ja täydellistä. Yritän kertoa itselleni, että julkisivun takana voi olla ongelmia, joita ei näy ulospäin. Kaikilla on aina jotain ongelmia.

Mutta jos kuulut niihin henkilöihin, joilla on elämässään kaikki hyvin, niin ole onnellinen.

Minun on vaikeaa nyt olla itseni kanssa. Koen, etten haluaisi mennä takaisin töihin. Monet sanovatkin että olet niin kauan poissa kun on tarvis, mutta mielessäni pyörii jatkuvasti se, mitä muut ajattelee. Kehtaanko olla vielä saikulla? Jokainen päivä on haaste, jokaisena päivänä joudun kokoamaan itseäni kerran jos toisenkin. En jaksaisi mennä ulos, en jaksa edes hoitaa hääasioita. Tuntuu niin vaikealta. :/

Haluaisin niin jo pois tästä olosta. Mutta surua kun ei voi lakaista maton alle. Se on vaan talsittava läpi, kilometri kerrallaan. Tunnen olevani niin epäonnistunut!

I want it now

Haluaisin elämäni takaisin. Nyt heti kiitos.

onnettaren epäsuosiossa?

Tekee mieli käpertyä pieneksi keräksi. Kesän odotus ahdistaa, ihanat valoisat kesäpäivät tuntuvat mahdottomilta kuvitella. En halua kuvitella niitä, koska en tiedä mitä silloin elämässä tapahtuu. Joku voisi ajatella, että suru pitää käsitellä ensin loppuun ennen kuin voi uutta lasta alkaa miettimään. Minä kaipaan kovasti sitä raskaana olemista, kaipaan vauvaani ja haluan toisen lapsen. Edellisellä kerralla vuonna 2008 selvisin surusta maanisen vauvakuumeen avulla. Laskin päiviä, kokeilin kaikkia kikkoja ja odotin ja petyin kuukausi toisensa jälkeen, kunnes pieni Tipumme ilmoitti tulostaan. Mutta nyt uusi raskaus pelottaa, pelottaa diagnoosimme perinnöllisyys, pelottaa mahdollisuus siitä, että joudumme seuraavankin keskeyttämään. Kestäisinkö vielä kolmannen kerran saman myllyn? Mutta kai loppujen lopuksi kyse on siitä, että onko pelko keskeytyksestä suurempi kuin kaipuu toiseen lapseen? Näitä on toisaalta turha pohtia ennen jälkitarkastusta ja perinnöllisyyslääkärin lausuntoa, mutta pohdin silti... minkä minä aivoilleni mahdan.

Häätkin lähestyvät. En ole saanut aikaiseksi mitään tämän tragedian jälkeen. Pitäisi varata pitopalvelu, pitäisi etsiä bändi. Koristelu- ja askartelusysteemit kyllä ehtii hoitaa, mutta nämä olisivat kiireellisempiä. Jotenkin tuntuu vaan kovin vaikealta nyt suunnitella häitä, kun nekin muistuttavat minua siitä mitä silloin meillä olisi kuulunut olla.

Miksi näin kävi taas? Olenko jatkuvasti onnettaren epäsuosiossa? Eikö olisi nyt pitänyt jo kelkan kääntyä? Vai onko tässä joku jäynä? Annetaan, otetaan, annetaan, otetaan. Eikö voisi vaihteeksi olla onnea meille? Ymmärrän, että kaikki eivät saa edes yhtä lasta, mutta he eivät ehkä myöskään joudu itse ottamaan ensimmäistä lääkettä, jolla tietää tappavansa oman vauvansa kun se lopettaa raskauden. Se on niin kamalaa, kun tuntee lapsen liikkeet ja potkut, ja tietää että ne ovat hänen viimeisensä. Se tunne on aivan kamala. Ja tämä tyhjyyden ja epäonnistumisen tunne on ajoittain melko murskaava.

Kuitenkin olen perusluonteeltani positiivinen ihminen ja uskon, että kaikki järjestyy. Jotenkin. Joskus. Vaikka nyt tuntuu vaikealta ja suru hypähtää esiin sattumanvaraisina hetkinä. Tänään sen sai aikaan sininen taivas ja laskeva aurinko. On niin kovin surullista ajatella kesää. Toiset odottaa kesää, minä odotan ja pelkään.

en haluu enää maksaa

 

On siis kevät
kuljen Hakaniemen rantaan,
tuuli ei tuule mutta sade kyllä jaksaa
kevät - Pystynkö mitään enää antaa,
konkurssin koin, en haluu enää maksaa,
kevät - Kuljen Hakaniemen rantaan,
sydän ei tunne, mutta jalat vielä kantaa,
kevät - Pystynkö mitään antaa?

tunteita

Siististi taitellut märät nenäliinat pöydänkulmalla.
Psykiatrisen hoitajan sanallistamat tunteet:

häpeä
         syyllisyys
                       suru
                             epäonnistumisen tunne

katkeruus

viha.

Sinulla on oikeus näihin tunteisiin, sanotaan.
Mutta ne on niin kovin uuvuttavia kantaa.

Kevättalven aurinko paistoi kirkkaasti.
Söin bussipysäkillä jäätelön ja tajusin ajan kulkevan eteenpäin.
Se tarkoittaa minunkin selviämistä.

Asiat järjestyvät. Jotenkin. Jossain vaiheessa.
Mutta silti tulevaisuus pelottaa.
Ihmisten kohtaaminen.
Tulevaisuus.

Pelottaa.

Stay

"And I wonder if you know, how its feels to let you go."

maaliskuu

Se tuli nopeammin kuin osasin odottaa.

Syy siihen löytyy menneiden viikkojen tapahtumista. Nyt kun maaliskuu on täällä niin voin ehkä uskoa sen vihdoinkin; kevät on ihan oikeasti tulossa. Ja sen myötä kesä, ihan erilainen kesä kuin mitä odotin.

Kuitenkin, aurinko tuntuu surevan silmiin kovin kirkkaalta, lintujen laulu kuulostaa kovin kovaääniseltä. Kurtistan otsaani kirkkaalle ja kimmeltävälle kevättalven päivälle.
Makaan sohvalla ja katselen kirkkaaseen ulkoilmaan, kimaltelevaan lumeen ja ihmettelen, mihin seuraavaksi?
Mihin elämä minut voi viedä, mitä sillä on antaa?
Pelkään lisää pettymyksiä, pelkään tuomioita perinnöllisyyslääkäriltä.
Ahdistaa ajatus samaan työpaikkaan palaamisesta, kuin missä olin ennen tätä kaikkea.
Voinko olla enää sama ihminen?

Miksi lapsen menetys on kuin menettäisi tulevaisuutensa? Vaikka minulla on ihana pieni tytär, tuntuu joskus tulevaisuuden näkeminen vaikealta. Suunnitelmien muuttuminen, haaveiden kariutuminen. Se on vaikeaa. Onneksi tirppana on vielä niin pieni ettei ymmärrä menetystä. Hän unohtaa.




Kumpa minäkin voisin.

kirkuvan punainen arpi

Eihän sen elämän näin pitänyt mennä. Tuntuu kuin eläisin jonkun toisen elämää, jotain ihmeellistä ja väärää tarinaa. Kun nuorempana kuvittelin omaa elämääni tässä vaiheessa, se oli aivan toisennäköinen. Se oli täynnä onnea, aurinkoa ja valoa, siinä oli jännitystä ja rakkautta ja matkustelua.

Ei elämäni huonoa ole. Se on vaan saanut kolhuja. Nyt jo toisen liian ison lommon, kirvelevän kirkaanpunaisen naarmun ihon pintaan. Ehkä se muuttuu joku päivä hopeiseksi juovaksi edellisen rinnalle. Nyt se on avoin ja kipeä. Edellisestä arvesta oppineena tiedän kuitenkin, että se paranee. Ajan myötä.

Ensimmäisen arpeni sain vuonna 2008. Olin raskaana, odotin ensimmäistä lastani. Menimme puolisoni kanssa rakenneultraan ja silloin maailmamme murtui... Vauvalla ei ollutkaan kaikki hyvin. Kun meille kerrottiin, että lapsella oli niin sanottu potterin oireyhtymä ja ettei pienellä olisi mitään elinmahdollisuuksia, tuntui kuin elämä olisi pysähtynyt. Jouduimme tekemään vaikean päätöksen keskeyttää raskaus sen ollessa puolessa välissä. Silloin menetin ensimmäisen lapseni, pienen pojan.

Meille kerrottiin, että Potterin oireyhtymä oli silkkaa epäonnea ja sattumaa: on hyvin epätodennäköistä, että kohdallemme osuisi koskaan vastaavaa. Näin me uskoimme, ja onnistuin tulemaan uudestaan raskaaksi ja ihana terve tyttömme syntyi toukokuussa 2009. Meidän aurinko.

Haaveissamme on ollut sisarus pienelle Aurinkoisellemme. Kun sain syksyllä tietää olevani raskaana, en epäillyt lainkaan, että emme saisi lasta syliimme saakka. Kuitenkin jouduimme kokemaan saman liian kovan kohtalon uudelleen. Viikko sitten synnytin pienen tyttäremme, pienen ihanan keijukaisen, joka oli jälleen liian hauras tähän maailmaan. Rakenneultrassa havaittiin sama ongelma kuin ensimmäisessä raskaudessa oli: kohtu vedetön, toinen munuainen ja virtsarakko puuttuivat kokonaan. Raskauden ja vauvan mahdollisuudet olemattomat. En voinut käsittää sitä! Eihän sen pitänyt tapahtua enää koskaan! Ei meille, ei toista kertaa!

Nyt kohtuni on jälleen tyhjä, mieleni on jälleen tyhjä ja kaikki suunnitelmat ja unelmat on revitty pois. Lapseni on revitty pois kohdustani. Vanha arpikin taas vähän punoittaa. Uusi, kirkuvan punainen arpi ihollani on niin kovin kipeä. Ikäväni on niin kova. Elämä tuntuu vaikealta. Paluu aikaan ennen tätä tragediaa on mahdotonta. Miten muka voisin palata samaan vanhaan kun elämäni on revitty riekaleiksi? Pelkään tuloksia. Mitä väärää geeniä me kannamme? Onko mahdollista saada enää koskaan tuntea pieniä potkuja masussa...

Ikävöin pientä tyttöäni niin kovin paljon.

Blogi hakee vielä muotoaan, uskon sen löytyvän pian. :)