Meidän Tyttö

Nykyään saa lukea joka toisesta vauvalehdestä juttuja sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta. Mielestäni on todella hienoa, että jokaisen lapsen annetaan olla sellainen kuin on, ilman että sukupuolirooleja tyrkytetään. Mutta tässäkin asiassa voi mennä hyvin reippasti metsään.

Perheet, joissa lapselle ei kerrota omaa sukupuolta on mielestäni näitä hyvin kauas metsään meneviä. Sukupuoli on tärkeä osa lapsen identiteetin kehitystä! Lapsen kehitykselle on normaalia hämmästellä tyttöjen ja poikien eroja... siksi en oikeasti ymmärrä, millä nämä vanhemmat perustelevat tämän ratkaisun. Koska luonnollista se ei missään nimessä ole. Kyllähän jokaisessa maailman rodussa sukupuolella on merkitystä!

Kannatan tasa-arvoa ja lasten tasa-arvoista kohtelua riippumatta siitä, onko kyseessä tyttö vai poika, mutta fakta nyt vaan on, että meitä on kahta sukupuolta tässä maailmassa. Naiset ja miehet. Naiset on erilaisia kuin miehet ja miehet erilaisia kuin naiset. Ihan fyysisestikkin. Eikö olisi tärkeää opettaa mielummin lasta näkemään molemmat sukupuolet yhtä tärkeinä, toistensa täydentäjinä ja tämän maailman rikkautena, eikä niinkään jonain rajoittavana tekijänä?

Itse ainakin olen hyvin tyttömäinen ja naisellinen nainen. Rakastan koruja, hajuvesiä, meikkiä ja korkeita korkoja. Mielelläni jätän raskaammat työt tuolle miehelleni. Joku nainen kokee asiat toisin, mutta se ei tee hänestä yhtään vähemmän naista. Siksi sukupuolella on merkitystä!

Tyttäreni on pian kolme vuotta. Hänen vaatekaappinsa pursuilee vaaleanpunaista. Mielelläni näkisin siellä muita värejä enemmän, mutta valitettavasti kauppojen hyllyt tursuilee vaaleanpunaista. No, eipä tuo ole iso asia. Jos hän saa valita sinisten ja vaaleanpunaisten housujen välillä, hän valitsee ne vaaleanpunaiset. En tiedä miksi. Ehkä hän vain pitää enemmän siitä väristä?

Tyttäreni myös katsoo silmä kovana kun meikkaan vessan peilin edessä. "Minäkin haluan meikata" sanoo pieni täydellisen kaunis tyttöni. Hän rakastaa koruja, pinnejä ja mekkoja. Hän on tyttö. Hän hoitaa nukkeja ja piirtää, osaa lukea aakkoset ja rakentaa legoilla. Jos tämä seuraava on poika, hän todennäköisesti pitää ihan eri asioista.

Haluan kasvattaa lapsestani itseensä uskovan, älykkään ja empaattisen yksilön. Pitää hän sitten isona tytöistä tai pojista, käyttää mekkoja tai nahkahousuja... kunhan hän on tyytyväinen itseensä juuri sellaisena kuin on.

15+0

Käytiin tänään vielä kontrolliultrassa. Kaikki oli kunnossa. Virtsarakko löytyi, munuaiset myös vaikka niiden näkyminen oli vielä vähän vaikeaa, mutta lääkäri sanoi ettei näe mitään poikkeavaa. Lapsivettä oli normaalisti ja vauva voi hyvin. :)  Mutta hämmentävä uutinen - istukka etuseinämässä! Voikohan se jotenkin liikkua, kun tuntuu että nuo lapsen liikkeet mitä tunsin tosi aikaisin, ovat jotenkin vähentyneet... no, mitäpä tuosta. :)

Seuraava etappi on sitten iso mörkö rakenneultra rv 19+1. Mutta ehkä se ei nyt enää ole niin iso mörkö, kiitos tämän ahkeran ultraamisen. Nyt kyllä riittää vähäksi aikaa tämä ultrissa juokseminen.

Ihanko oikeasti?

Kerrottiin tuolle Typylle nyt sitten tämä ilouutinen, että äitin masussa kasvaa vauva. Voi miten toinen on innoissaan! Koko ajan kyselee, että onko vauva tässä kohtaa ja mitä se siellä syö ja saanko sen sitten syliin kun se syntyy.. pitkä on aika vielä pienellä odottaa.

Tuosta typystä tulee kyllä ihan paras isosisko. Se on kuitenkin vauvan syntyessä jo 3v 3kk, niin on omatoiminen ja osaa jo niin paljon tehdä kaikkea. Sillä on muutenkin luonnostaan sellainen vauvanhoivausvietti, tykkää paljon leikkiä nukeilla ja on innoissaan aina halimassa ja hoitamassa pieniä vauvoja.

Toivon, että suurin uhma olisi siihen mennessä ohi, että elosta tulisi mahdollisimman seesteistä. Mustasukkaisuutta tulee varmasti olemaan, eikös jokaisella jollain tasolla tule? Jännittää tietenkin se, miten sitä omaa aikaa osaa jakaa kahden kesken sitten. Varmasti isän rooli korostuu esikoisen kanssa kun äiti on usein niin kiinni vauvassa. Onneksi mieheni on hyvin osallistuva isä, joka kyllä leikkii ja touhuaa tyttönsä kanssa minkä ehtii.

Typy on kyllä niin ihana lapsi. Iloinen, huumorintajuinen, kiltti ja suloinen. Uhmaraivokohtaukset alkavat äkisti ja menevät yhtä nopeaan ohi (äitiinsä tullut). Minkähänlainen tästä toisesta tulee? Minkähänlainen suhde näille kahdelle kehittyy?

Istuttiin illalla sohvalla ja typy silitteli masua ja sanoi että tässä se vauva on. Kyllä täytyy sanoa, että tippa tuli siinä äitillä linssiin. Ihanko oikeasti tämä nyt on totta? Ihanko oikeasti vauvalla on kaikki hyvin? Ihanko oikeasti meistä tulisi elokuussa nelihenkinen perhe?

Parasta vertaistukea

Uusimmassa Kotivinkissä (3/12) on juttua blogiyhteisöjen vauvanteko-projekteista. Väkisinkin tunnen hiukan äidillistä ylpeyttä - olihan blogistanian ihka ensimmäinen projekti silloisen blogini Eli:naisen tarinoita alkuun sysäämä. En tiedä, onko minulla täällä yhtään lukijaa, jotka olisivat seuranneet tuota blogiani jo tuolloin. Aloitin Eli:naisen tarinoita -blogin ensimmäisen keskeytyksen jälkeen tunteiden purkua varten omaksi terapiamuodokseni. En olisi ikinä arvannut, kuinka suuri merkitys sillä vertaistuella tulisi olemaan, jonka sieltä löysin.

Minusta on niin hauskaa nähdä, että nämä projektit edelleen porskuttavat voimissaan mutta paljon jalostuneempina! Projekteissa on vielä enemmän sitä vuorovaikutteisuutta kun mukana on viikottaiset keskusteluaiheet ja -teemat ja sivuprojektit ja vaikka mitä... se tuki ja positiivinen kannustus mitä ryhmältä saa auttaa jaksamaan kuukaudesta toiseen, pettymyksestä toiseen. Ryhmä myös aidosti iloitsee muiden onnistumisista. Parasta vertaistukea!

Aluksi projekti ei ollut varsinaisesti lapsettomuudesta kärsivien projekti, vaikka heitäkin oli mukana. Itse sain ainakin ihan hurjasti tukea muilta projektilaisilta tuolloin vuonna 2008. Ja muutama ihka ensimmäisessä projektissa mukana olleista henkilöistä on edelleen hyviä ystäviäni ja olleet mukana kaikissa elmänvaiheissani näiden vuosien aikana. En olisi voinut silloin alkaessani kirjoittamaan blogia, että miten hienoja ihmissuhteita sitä kautta voisinkaan luoda!

********************************************************************

Ihka ensimmäisen vauvantekoprojektin Paksuna Wappuna alkusanat maaliskuussa vuonna 2008 kuuluivat näin:


"Uskon myös vakaasti että tulen raskaaksi ennen vappua. Tai se mulla on "tavoite". En kyllä hämmästy jos tavoite ei täyty. Sitten siirrän sitä Juhannukseen. Tai sitten kesän loppuun. Mutta tämän vuoden aikana on saatava uusi lapsi alulle tai... tai... sitten masennun. Päätän, että annan itselleni luvan masentua, jos ei tämän vuoden aikana onnista.
Masentuminen on so not like me."

Anniina kirjoitti 06.03.2008 - 07:29

Mä innostun ja saan positiivisia vaikutteita näistä sun jutuista ihan hirmuisesti :) Vappuna raskaana -projekti (tai tavoite) kuulostaa hyvältä, onpahan jotain mitä odottaa! Masennus is so not like me myöskään, tällaiset kirjoitukset pitävät pinnalla! :D 

Hanna kirjoitti 06.03.2008 - 10:00

Todellakin olen mukana vappuna raskaana -projektissa. Ei oo mitään mielenkiintoo vetää skumppaa teekkarilakista :D
Eikä me mitään masennuta, tietty me paukahdetaan paksuks heti tästä kierrosta ;)

*********************************************************************

Tämän jälkeenhän sitten tuli vielä Raskaana Rapuaikaan -projekti, josta sitten osuikin minulle plussa ja tuloksena oli ihana pieni tyttöni.

Muistatteko, ystävät rakkaat? :) Siitä on nyt aikaa melko tarkkaan viisi vuotta kun ensimmäinen projekti päräytettiin käyntiin...  mitä kaikkea sen jälkeen onkaan tapahtunut!



MUOKS.

Siis neljä vuotta... raskaus syö aivot. :p

symboleja

Ostin tänään ensimmäiset vaatteet vauvalle.


Neuletakki ja housut KappAhlin Newbie-mallistosta.
Yksi aika ihana neulottu haalari jäi sinne vähän mua huutelemaan...
(pahoittelen kuvanlaatua - värit ei näy oikein kun on niin pimeetä kun otin kuvan...)


KIITOS KAIKILLE MYÖTÄELÄMISESTÄ JA ONNITTELUISTA!

!!!

"Ihan hyvältähän täällä näyttää."

"Rakko on tuossa, munuaisista näkyy selvästi ainakin toinen ja toisestakin näin jotain, mutta en voi vielä siitä sanoa varmasti."

"Vettä on ihan hyvin täällä."

KAIKKI ONKIN IHAN HYVIN!!!!

huomista odotellessa

Viikonloppu on mennyt mukavissa tunnelmissa. Ollaan käyty luistelemassa typyn kanssa ekaa kertaa ja pidetty pyjamabileitä ja syöty herkkuja. Katsottu hömpää telkkarista. Olen saanut pidettyä ajatukset melko hyvin poissa siitä, mikä on huomenna edessä.

Jotenkin olo on  - tyhjä. En oikein osaa ajatella siitä mitään.

Hassua, yksi inhottavimmista asioista tässä on se muille kertominen. Jos tää menee huonosti.  Mietin, että olisiko sittenkin pitänyt pitää tämä TÄYSIN omana tietona? Mutta olisihan aika moni sen huomannut kuitenkin. Mutta se tuntuu tosi ärsyttävältä. Se on yksi iso kynnys, joka on ylitettävä jossain kohtaa. Ja sitten taas ottaa vastaan niitä voivotteluita.*huoh* Vaikka tiedän, että jokainen ihan oikeasti toivoo pelkkää hyvää ja on varmasti surullinen meidän puolesta jos huonosti tässä käy, niin silti se on aika raskas osa myös. Mieluusti kun käsittelen suruani ihan itsekseni esimerkiksi blogissa.

En mene huomenna töihin. Ja tuloksista riippuen, voi olla etten mene pariin viikkoon. Ajattelin kuitenkin, että jos meidät laitetaan vielä odottamaan, niin menen kyllä töihin loppuviikosta. Se voisi tehdä ihan hyvää. Jos tulos on selvä, niin sittenhän paperit laitetaan samantien eteenpäin ja homma rullaamaan. Sitä kyllä epäilen. Viikkoja on huomenna 14+0. Silloinhan ei välttämättä (?) kaikki sellaiset näy, mitä pitäisi näkyä? Itse kyllä ajattelen, että kyllä näillä viikoilla jo munuaiset ja rakko pitää näkyä. Mutta jos lääkärit eivät ole aivan varmoja, niin sehän tarkoittaa piinaavaa odottelua.

Pelottaa mitä tulevaisuus tuo meille.
Huomenna ja vuoden päästä.
Ja viiden vuoden päästä.
Kymmenen vuoden.